Addiktioni, 14/2007 (Pt.2)
05/04/2007 20:38, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Enduser / Subsektor / Edgey: Reduced Phat 2% (2004)
Äärimmäistä luunmurskausta, täysinäisen tuhovietin toteuttamista sekä tulta ja tuppuraa syöksevien looppien väärinkäyttöä. Juuri mainitut asiat ovat tämän julkaisun ydinalueet jolla liikutaan tällä(kin) kertaa ja jos joku on vielä elossa tämän jälkeen... Noh, häntä voi pitää onnekkaana tai muuten kokeneena vaeltajana. Tässä tyylikkääseen ejector caseen ja muutenkin minimalistiseen ulkoasuun pakattuun Reduced Phat 2% splitillä, kolme miestä tarjoilevat omasta asevarastostaan kaksi herkästi räjähtävää breakcore säväyksin mausteltua nopeaa drum and bass teosta ja tekevät sen lisäksi kaksi omannäköisensä remiksin vierustovereilleen. Yksinkertaisen laskukaavan mukaan (eli kolme kertaa neljä) se tekee yhteensä kaksitoista kappaletta eli tässähän on albumillisen verran tavaraa mukana. Enduser (a.k.a. Lynn Standafer) aloittaa oman kahden biisin unmixed rundinsa ja jo heti ensimmäinen kappale, "Death Vest" vangitsee allekirjoittaneen huomion täysin. Puoliksi pureskeltu hip-hop biitti yhdistettynä outoihin mutta kiehtoviin kellopelien lyönteihin valmistavat kuuntelijan tulevaan niin hyvin kuin voi samalla kun tempoa aletaan hivuttamaan ylöspäin. Saavutettuaan kahden ja puolen minuutin rajan, klassinen Enduser työskentely pääsee kahleistaan irti ja tekemään tuhoamista ns. in full effect. Tämä on yksi Enduserin nopeimmista teoksista ja jo aiemmin tutuksi tullut samankaltaisen ohuen hennon taustavokaalin käytön myötä se kohoaa myös yhdeksi suosikikseni hänen discografiassa. "Broken Target" on seuraavana vuorossa ja tuhti basso alkaa vaatimaan tai paremminkin ottamaan oman ansaittunsa paikkansa tällä julkaisulla. Subsektor (a.k.a. Jason Chambers) on minulle täysin tuntematon henkilö näistä kolmesta joten tämä julkaisu toimii ensikosketuksena kaverin materiaaliin. Itse asiassa etsittyäni tietoa internetistä, huomasin että tämä on pretty much ainoa julkaisu joka mieheltä on tullut. Kaverin omat panoksensa tällä julkaisulla, "The Breed" ja "Cedex" ovat enemmän tuonne moderniin techstepiin kallellaan, kiitos mukana tuodun synkemmän ja futuristisen aspektin jotka tuovat omanlaisen lisävärin tähän ensimmäiseen puoliskoon.Kolmantena artistina on Edgey (a.k.a. Stephen James Knight), johon tutustuin viime vuoden joulukuussa The Abuse Technique split-albumilla. Miehen ensimmäinen ääniase, "Brutalitys End" onkin selkeä jatkumo tai paremminkin sisältää suoran yhtenäisyyden tuohon viime vuoden julkaisuun. Siinä on samanlainen patoutunut ja kieroutunut sisäinen twist joka tällä kertaa lähenee pelottavasti muita äänilähteitä kidnappaavan noisen rajoille. Edgey ottaa myös toisella kappalellaan, "Indigna" heti luulot pois kuuntelijaltaan kun kauittumista pärähtää valehtelematta yksi nopeammista drum and bass pyörityksistä minkä olen vähään aikaan kuullut, mutta onneksi murskaavan minuutin jälkeen tahti rauhoittuu ja kitkan aiheuttaman sankan savuverhon jälkeen ilmapiiri selkeytyy kun biisi yllättäen alkaa puskemaan itseään miltei trip-hopmaiseen toteutumistapaan ja muuttuu samalla heitolla julkaisun hitaimmaksi biisiksi mutta kuitenkin pitäen kaikki yhteydet breakbeatiin. Julkaisun toinen puoli eli näiden herrojen remiksit näistä kappaleista jatkavat sitä armotonta kurittamista ja sekoittavat pakkaa muutenkin hyvin mutta itse pidän enemmän alkuperäisistä versioista ja yleensä palaankin albumin läpikuuntelun jälkeen noihin kuuteen ensimmäiseen kappaleeseen. Mutta mutta... Tilauksen yhteydessä kuuntelemani minuutin pituiset, kälysellä bitratella enkoodatut mp3-sämplet saivat loppupeleissä vakuuteltua minut hankkimaan tämän julkaisun, mutta en tosiaankaan odottanut että se olisi näin erinomaisesti onnistunut ja täydellisesti yhteennivottu kokonaisuus vaikka mukana on kolme tyystin omaa polkuaan kulkevaa artistia. Ehkäpä se onkin se salaisuus. Kolme henkilöä tuovat omat erikoisosaamisensa ja koko homma vedetään mikserin läpi niin että siinä syntyy sellainen vähemmän terveellinen milkshake josta löytyy makua ja väriä joka saattaa hyvässä tapauksessa vedota moneen erilaiseen kuuntelijaan.
Addiktioni, 14/2007
03/04/2007 11:04, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Venetian Snares: Pink + Green EP (2007)
Vuoden ensimmäinen julkaisu herra Funkilta ja nyt alan jo huolestumaan. Viime vuoden päättävä Hospitality ei oikein saanut minulta puhtaita papereita ja tämä uusin julkaisu Pink + Green EP kaivertaa vielä enemmän esiin tuota pettymyksen tunnetta. Lukuunottamatta nimikkokappaletta ja sen VIP versiota sekä "Husikam Rave Dojoa", tämä viiden biisin Pink + Green EP aiheutti minulle tyylipuhtaasti 'is he fucking kidding me?' reaktion. Julkaisulta löytyvä "Nutimik" on aika suorasti "XIII's Dubin" uudelleen työstetty ja nopeutettu versio jonka peruselementtinä on yhä samanlainen nykivä ja näykkivä toiminto josta sen lisäksi löytyy yhtenäisevää melodiallista työstötapaa kuin Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms oli suurimmaksi osaksi pullollaan. Eli loppupeleissä kappale ei tarjoa oikein mitään mullistavaa vaan on enemmänkin kahden asian summa. No okei, olisin ehkä pitänyt turpani kiinni tämän suhteen jos se olisi ollut ainoa kauneusvirhe tällä julkaisulla mutta Pink + Green EP:n viimeinen kappale taitaa viedä sen lopullisen pohjan tältä kokonaisuudelta. Nimittäin jopa hieman ironisesti nimetty "Sporto Fucking Sellout Cocksuckerface" on kuin suoraan raapaistu Winnipeg Is A Frozen Shithole albumilta. Tästä löytyy samanlainen breakcore rakenne kuin yksi henk.koht suosikki kappaleesta, "Die Winnipeg Die Die Die Fuckers Die". Samat loopit jatkavat pyörimistään jonka takia tätä voisi erehtyä luulemaan samaksi biisiksi mutta ainoana erotuksena on taustalla käytetyt 50- ja 60-luvun horror-elokuvien sämplet. Itse asiassa "Sporto Fucking Sellout Cocksuckerface" muistuttaa juuri noiden käytettyjen kauhu-elementtien ansiosta aiemmin samaisella Sublight Records levymerkillä julkaistun Servants Of The Apocalyptic Goat Raven materiaalia. Kumpi tuli siis ensin, muna vai vuohi? Noh... ei tämä ole täysin epäonnistunut tekele. Nimikkokappale "Pink + Green" jatkaa erinomaisesti Higgins Ultra Low Track Glue Funk Hits 1972-2006 albumin perinnettä drum and bass scenen kurittamisella sillä pienellä erotuksella että tyypillisen ragga-mc:n tilalla on nopea naisvokaali joka tuo uutta särmää kokonaisuuteen ja muutenkin Higginsin... vallitsevaan loan heittämiseen. VIP versio menee tyystiin eri suuntaan ja se onkin lähempänä Venetian Snaresin innovatiivista rumpu-ohjelmointia joka tässä vaiheessa otetaan jälleen kerran lämpivästi vastaan. "Husikam Rave Dojo" sen sijaan tuo pienoista hymyilyä kasvoille koska itse aloin kuuntelemaan tätä 'jumputtavaa technoa' 90-luvun alussa yhdeltä kaveriltani saadulla rave-kasetin avustuksella ja näin ollen tämä kappale osaa repiä ja pilkkoa tuon ajan soundin nykypäivän tylympään bitchslap muotoon ja samalla tuo kauan kaivatun nostalgia-tripin tuohon musiikkin ja vieläpä huumoriin käärittynä. Mutta mutta... Tästä taisi jäädä 50/60 tapaus käteen joten seuraava julkaisu taitaa olla se ratkaiseva tekijä joka kyselee että onko Venetian Snaresin ideavarasto tyystin loppuunkaluttu. Toivottavasti ei.
WWE Wrestlemania 23
02/04/2007 21:25, Posted in Flip ilman floppia, Comments (3)
Myönnän. Taisin valehdella niin että korvatkin heiluivat. Read the rest of this entry »