Addiktioni, 13/2007

Squaremeter: The Bitter End (2002) / Parsec (2001)

Squaremeter: The Bitter EndLoputon matkani jatkuu laajassa, hitaasti avartuvassa m² a.k.a. Squaremeter universumissa ja nyt ensimmäistä kertaa siirrytään kahden julkaisun verran eteenpäin. Parin vuoden takaisen scifistiseen, mustaan hiljaisuuteen puettu ja muutenkin erinomaisesti dark ambient ympäristöön siirretyn The Frozen Sparkin albumin jälkeen, ehkäpä se minun epälooginen siksak-askellus jatkuisi siirtymällä herra Mootzin discografiassa vielä vanhempia julkaisuja kohti. Hands Productions levymerkille levytetyt The Bitter End ja Parsec vaikuttivat lupaavilta jo pelkästään myyntiteksteissä joten se oli se oikea suunta minulle. Vuoden 2002 The Bitter End albumilla perus-Squaremeter-konsepti on edelleenkin vahvasti mukana eli musiikki noudattaa samoja kaavoja mitä esim. löytyi War Of Soundilta. Itse asiassa The Bitter Endiä voisi jopa pitää jonkinlaisena War Of Soundin kadonneena isoveljenä. Nimittäin kummastakin löytyy harvinaisen paljon samoja yhtäläisyyksiä, mutta loppupeleissä kumpainenkin kuulostaa täysin erilaiselta tuotteelta. Kliinisesti ja koneellisesti tuotetut glitch-kilkkeet kliseineen aloituksineen pistävät show'n jälleen kerran käyntiin kunnes miltei kyltymätön, kiihkeästi hehkuvan ja palavan ambientin sisin osa ottaa kokonaisuuden tehokkaasti haltuunsa ja vie musiikin vielä syvempiin tuntemattomiin syvyyksiin. Edellisen hankinnan, The Frozen Sparkin pitkän vangitun hiljaisuuden jälkeen oli helppo ottaa tervetulleesti vastaan se tuttu, väkevä, hypnoottisesti kastettu intensiivinen rytmi mutta joka kuitenkin pysyttelee edelleenkin minimalistisuuden rajoissa. The Bitter Endillä hiljaisuus onkin korvautunut miehen kylmänrauhallisella, pakonomaisesti tuotetulla ja pilkotulla puheella joka kaikuu ja hukkuu ikuisuuteen asti samalla kun taustanauhan välityksella ihon pinnalle hitaasti pureutuva, kiertyvä ja kiristyvät siteet valmistautuvat ottamaan viimeisen tukevan otteen kuuntelijastaan. Sitten on ihan turha pyristellä vastaan kun vereen pumppautuu puheen välityksellä sellainen toksikologin painajainen johon ei löydy vastalääkkeeitä. Tosin... minä en kaipaa mitään parannusta tähän narkoottiseen tilaan.

Squaremeter: ParsecNyt viisi Squaremeter julkaisua omistaneena, se on jännä huomata miten herra Mootzin vuosien varrella tuottamat albumit muodostavat sellaisen yhtenäisen janan jossa edellinen ja seuraavan albumin soundeissa voi huomata viittauksia toisiinsa. Vuonna 2001 julkaistu Parsec menee vieläkin pidemmälle tässä asiassa ja se on selkeästi sellainen alkulähde mistä moni Squaremeterin myöhäisempi albumi on saanut paljon vaikutteita ja vieneet tältä albumilta löytyvät ideat hurjasti pidemmälle. Ensimmäisenä joukossa on tietenkin aiemmin mainittu veljespari eli The Bitter End ja War Of Sound jotka ovat paljon velkaa tälle albumille. Se miten ambient-rytmiä käsitellään ja pyöritellään käsissään kuin jongleerauspalloja konsanaan sekä miten musiikillisen kokonaisuuden päälle nivotaan saumattomasti yhteen sämplätty puhemainen miesvokaali (kuten esim. The Bitter Endille lainattu BBC:n Lords Of The Rings kuunnelma). Oma personal m² flavour eli Aswadin yltäkyllästämä arabialaisvaikutteinen tunnelma näkyy ja kuuluu selkeästi myös kuuntelun aikana ja Parsec osaa myös yllättää siinä määrin että miten tästä löytyy referenssejä niinkin pitkälle kuin The Frozen Spark albumiin asti. Kun tarkkaan kuuntelee ja etsii murusten seasta johtolankoja, se samantyylinen pimeä, avaruusmainen aspekti pilkahtaa taustasta esiin aina sopivalla hetkellä. Mutta mutta... Tässä on myös sellainen tilanne että ei oikein tiedä minne suuntaan pitäisi itseään oikein kääntää. Näin monta yhtäläisyyttä yhdellä julkaisulla ei voi olla tekemättä hallaa itselleni ja tässä vaiheessa ostettu Parsec selvästi kostautuu minulle - kiitos käyttämäni 'perse edellä puuhun' taktiikan takia. Hankittuani ne parhaimmat julkaisut ensimmäisenä, Parsec muodostuu sellaiseksi emo-julkaisuksi josta löytyy riittävästi hienoja ja alkuperäisiä ideoita mutta ne on ikävä kyllä toteutettu paremmin myöhäisemmissä albumeissa. Toki Parsecilla on myös ne mielenkiintoa loppuun asti ylläpitävät ominaisuudetkin. Kovaa pintaa raapiva, klaustrophobisen pistelyn ja jopa skitsofrenisen tunteen laukaisijana sekä miten esim. bassolle osataan antaa tyypilliseen iskujen jakajan sijasta suurempaa roolia kaaottisen tunnelman luojana on sellainen asia mitä kuuntelisi mielellään enemmän tämän tyylisessä elektronisessa musiikissa.

  • How i became a music pirate. Oiva esimerkki musiikin suurkuluttajasta joka siirtyy digitaaliseen aikaan sekä siitä miten DRM tekee niinkin yksinkertaisen asian kuin musiikin kuuntelemisen niin vaikeaksi ja miksi lopussa kuluttajan harteille jää vellomaan sellainen ‘minua on huijattu’ olotila. (22/03/07 - 0  # )

Addiktioni, 11/2007 (Pt.3)

Charlie Clouser: Saw III (Original Soundtrack) (2007)

Charlie Clouser: SAW III OSTItse elokuva oli pienoinen pettymys itselleni mutta en edes aavistanut että noutaessani tätä tilausta eräästä vakio levykaupasta, se samainen pettymyksen tunne pilkahtaisi niskaani kun näin tämän julkaisun ensimmäistä kertaa. Saw II original scoren hieno gatefold digipak-pakkaus on muuttunut Saw III:n myötä tylsäksi tupla-jewelcase koteloksi ja miten saan sellaisen vaikutelman pelkästään kansia katsomalla että saksalainen levy-yhtiö Trisol on hieman vastahakoisesti laittanut tämän scoren mukaan. "Noh, pistetään se tuohon jatkoksi bonus CD:n muodossa koska muuten saadaan kuunnella niitä hölmöjä jotka valittavat että miksi herra Clouserin scorea ei ole mukana". Tässä on ainakin yksi näistä hölmöistä jonka mielestä koko ensimmäinen CD tältä julkaisulta joutaisi vetämään vessanpöntöstä alas. Miksikö? Koska se on täynnä räimettä ja paljon hit-and-miss lokaa amerikan sekä myös saksan maalta joilla ei taaskaan loppupeleissä ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Pakko tässä on nyt taas avautua. Helvetin urpot jotka kehtaavat tittelöidä itseään tuottajiksi ja näin ollen luulevat tietävänsä mitä elokuvan ystävät haluavat. Paljostako lyödään vetoa että neljännen Saw elokuvan soundtrack tulee sisällöltään olemaan täysin samanlaista tavaraa eli edelleenkin sitä räimettä ja vielä enemmän hit-and-miss lokaa. Argh... Siinä vaiheessa kun tämän Saw III:n ensimmäinen CD alkoi puskemaan kuulokkeista lohikäärmeitä paneskelevaa powermetallia, minä hakkasin CD-soittimen eject-nappia kuin paniikkihäiriötä poteva ihminen. Siis mitvittua näin suorasti sanottuna? Taso on tipahtanut rajusti alas sitten ensimmäisen soundtrack julkaisun jolta myös löytyi näitä mitenkään elokuvaan liittyviä biisejä joita kuitenkin vielä jaksoin kuunnella. Noh, ei varmaan tarvitse arvata että tästä lähin en aio edes koskea pitkällä tikullakaan tuohon 'inspired by the motion picture' plättyyn.

Mutta keskitytäänpäs nyt tähän olennaiseen asiaan eli alkuperäiseen scoreen. Lueskelin tuossa pari viikkoa taaksepäin sellaista faktatietoa että herra Clouserilla oli vain viisi viikkoa aikaa tämän scoren säveltämiseen ja se ehkäpä myös näkyy siinä ettei tämä kolmas osa tarjoa niin paljon uutta ja mullistavaa. Se ei sinänsä minua harmita koska tämä on kuitenkin selkeästi eri näkövinkkelistä keskittyvä teos ja tärkeimpänä aspektina edelleenkin pidän sitä että tämä on alusta loppuun asti laatutyötä Charlie Clouserilta. Saw III:lta löytyy tietenkin niitä samoja cueta remiksattuna mitä käytettiin kahdella edellisellä scorella, tärkeimpänä joukossa on tietenkin unohtumaton "Shithole" sekä mm. Amandaan ja Jigsawiin keskittyvät teemat ja muutenkin sama toimiva kaava on edelleenkin ahkerassa käytössä scoren ytimessä. Siinä missä Saw II:n score oli siniaaltomaisesti leijuva yhteen miksattu ja nivottu kokonaisuus jossa käytiin läpi kummatkin ääripäät eli perinteisestä scoresta industrialiin mutta kuitenkaan jäämättä herkästi kiinni kummankin genren kliseisiin, Saw III sen sijaan keskittyy tasapainottelemaan hitaan ambientmaisen tunnelman kehittämiseen josta ponnistetaan tehostamaan ja värittämään näitä kaksi ääripäätä tarpeiden mukaan. Ja kun ne rautaiset rattaat lähtevät vauhdilla pyörimään eteenpäin tällä scorella, se oikein äityy väkevästi tuolle tehdashallin kovemmalle puolelle (joita mm. "Surgery", "The Rack", "In Chains" ja "Pig Juicer" edustavat erinomaisesti) ja Saw III suorastaan muuttuu pippaloiden kohokohdiksi jossa basson kohoamisen avustuksella synkemmän klubireivaajan kevyttä tanssijalkaa aletaan nostelemaan tehokkaasti. Edelliseen osaan verrattuna, Saw III:lta löytyy myös enemmän selkeitä biisirakenteita ja sen johdosta tämä herra Clouserin kolmas työ muistuttaakin enemissä määrin albumimaista kokonaisuutta joka loppupeleissä vetoaa minunlaiseen kuuntelijaan paremmin.

Addiktioni, 11/2007 (Pt.2)

Bad Sector + Astro: Idio Blast (2005)

Bad Sector + Astro: Idio BlastViiden pitkän viikon ja tuskaisen odottelun jälkeen, paketti joka sisälsi mm. tämän kollaboraatio-projektin saapui vihdoinkin paikalliseen postikonttoriin. Idio Blast menee suoraan näihin julkaisuihin jotka toivat alkuhämmennyksen jälkeen positiivisen yllätyksen ei niinkään itse musiikin vaan miten sen ympärille on varta vasten rakennettu säiliö. Nimittäin kun avasin ja purin tätä hyvin pakattua tuotetta ja päästyäni niinkin pitkälle purkamisessa että aloin nähdä sisältöä, ensimmäinen reaktio joka minulta pääsi oli tyylipuhdas "WTF?" kaikkine ilmeineen eli kyselin itseltäni että mihin helvettiin minä olen oikein rahani pistänyt. Paketista löytyi tietenkin se tärkein asia eli itse CD mutta sieltä löytyi myös kymmenen vankkaa, muotoiltua pahvin palasta joilla oli selkeä paikkansa ja käyttötarkoitus. Hämmentyneenä katselin ja pyörittelin käsissäni eri palasia, kunnes lopulta aloin tutkimaan CD:tä ja sen paperisesta kotelosta putkahti esiin viimeinkin se tuikitärkeä vastaus. Kasausohjeet julkaisun viimeistelyyn. Kyllä. Julkaisun viimeistelyyn. Nimittäin tämä ei ollut vielä täysin valmis. Lapsuusajan ensimmäiset muistot pöytä täynnä notkuvista legopalikoista alkoi pyörimään mielessäni kun rupesin kasaamaan tätä jännää rakennelmaa josta myöhemmin muodostuisi CD:tä kannatteleva esine. Ensiksi kasattiin kaksi tukiseinää joiden muodostamassa pienessä rakosessa CD tulisi pysymään tiukasti ja tukevasti kiinni. Kolme pienempää osaa kiinnittivät nämä seinät reunoista toisiinsa kunnes jäljelle jäi kaksi asiaa. CD:n hivuttaminen seinien väliin sekä sokan kaltainen, nopeasti irroitettava neljäs reunaosa joka sinetöisi Idio Blastin rakennelman sisään. Lopputuloksen voit katsoa jutun lopusta. Entäs musiikki? Idio Blast sisältää yhden neljäkymmentäviisi minuuttia kestävän minimaalisen ambient kokonaisuuden joka tosin jättää allekirjoittaneen kylmäksi. Kuunnellessani Idio Blastin minimaalisten signaalien kulkemista korvasta toiseen sekä drones-taustoja ja huminaa sekoittavaa kokonaisuutta, ensimmäisenä ajatuksena pilkahtaa että musiikki on niin epä-Bad Sectormaista kuin voi vaan olla. Idio Blast kärsii, sanoisinko jopa ilmeettömyydestä ja näin ollen lopputulos kuulostaa littanalta. Tästä puuttuu tyystin se kaikki kokeilunhakuisuus, soundin puskemista uusiin tuntemattomiin sfääreihin ja sieltä warp speediä kulkevan putken kautta takaisin sekä jopa se pieni hitunen kuuntelijan koijaamista sellaiseen tilaan jossa ihmetellään millä helvetin moottorisoidulla keittiötyökalulla hän sai tuon efektin aikaiseksi. Ei kuitenkaan pidä alkaa heti sormihippasille ja syyttelyleikkeihin. Se syy tälle saamallani reaktiolle löytyy myös samaiselta julkaisulta kun jaksaa lukea tarkemmin CD:n liner notes listaa jossa lukee selvästi että mitä kukin mies on tehnyt tälle kappaleelle ja miksi tämä ei ole 'tyypillinen' Bad Sector julkaisu miehen omassa discografiassa. Japanilainen Astro (a.k.a. Hiroshi Hasegawa) on säveltänyt tämän kokonaisuuden, italialainen Bad Sector (a.k.a. Massimo Magrini) sen sijaan ei ole osallistunut tähän sävellystyöhön vaan hän toimii... en sanoisi että perinteisen remiksaajan asemassa vaan jonkin sortin palasien uudelleen kokoajana ja järjestänä. Vähän niinkuin allekirjoittanut joka joutui yllättävään palapeliin mukaan avattuaan tämän julkaisun. Mutta kuten sanoin aiemmin, musiikki jätti suurimmaksi osaksi kylmäksi mutta paketin avaus ja julkaisun kokoaminen oli sellainen asia jota ei joka päivä koe.

Addiktioni, 11/2007

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Cruel Emulator EP (2007)

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Cruel Emulator EPTyöskentelytapa ja miten ne jaetaan, eivät jätä mitään arvailujen varaan tällä Cruel Emulator EP:llä. Ranskalainen Mind Necrosis Factor (a.k.a. Pierrick C.) hoitaa oman osuutensa laitteiston puolella ja japanilainen cyberpunk-kirjailija Kenji Siratori viimeistelee musiikin mantramaisella puhumisella, luonnollisesti omaa äidinkieltä hyödyntäen joka lisää omanlaisen 'jump to the unknown' viehätyksen julkaisun ympärille. Cruel Emulator EP lähtee käyntiin enemmänkin intron kaltaisella "Vital Junk" ambient-kappaleella josta välittyy heti selkeästi se tapa miten roolijakoa hyödynnetään kaiuttimien kautta. Kenji Siratorin eri linjojen kautta kiertävä, miltei turmeltunut ja vääristynyt puhe nivoutuu yhteen syvään ja aavemaisesti värähteleviin signaaleihin sekä taustakohinaa täyteen pulppuavaan konetaustaan jota lisääntyy "Child Meatin" aikana huomattavia määriä mutta kuitenkin ylläpitäen jopa epä-Mind Necrosis Factormaisesti suoramaisesti kulkevan linjan. Nämä kaksi ensimmäistä ambient osaa liki tuudittavat kuuntelijan varomattomaan tilaan kunnes kolmannessa kappaleessa julkaisu suorastaan hypähtää hereille. "Ritual Machine" tuo viimeinkin mukanaan rytmin eloisan liikkeen joka pääasiallisesti tuodaan esiin tribal-rumputyöskentelyn avulla. Rummut sekä eritoten juuri tässä kyseisessä kappaleessa käytetyt etniset puhallinsoittimet ja taustavokaalit kuljettavat julkaisua enemmän tuonne nousevan auringon maan suuntaan ja tämä itämainen soitantatyyli tuo siinä määrin mieleen Kenji Kawain työskentelyn kahdella Ghost In The Shell soundtrackilla. EP:n nimikkokappale, "Cruel Emulator" jatkaa rytmistä liikehdintää mutta huomattavasti raskaammalla ja hitaammalla etenemisellä jossa Kenji Siratorin vokaali hukkuu ensimmäisen kerran taustan sekaan. EP:n viides ja viimeinen väripaletin osanen, "Cyber Incantation" tuo mukanaan sen tutunoloisen, kahden vuoden takaisen melodisen Entropy soundin josta pidän erityisesti. Ja tässä se sitten oli. Short but sweet, kuten tuolla rapakon takana sanotaan. Miehen Entropyn jälkeinen materiaali, erityisesti Noxious Art Will Never Die!!! kokoelmalta löytyvä "Song Of Dunes", ehti alkushokin aikana pelästyttää allekirjoittaneen huomattavasti erilaisemmalla tuotannolla tuossa viime vuoden loppupuolella. Myös miehen omien sanojen mukaan Mind Necrosis Factoryn vielä julkaisematon materiaali tulee eroamaan debyyttialbumin tyylistä siirtymällä enemmän etniseen maailmaan mutta se muutama lause mitä olen vaihdellut itse artistin kanssa, tämä juuri julkaistu EP sekä viime kuussa Caustic Recordsin julkaiseman Electronic Manifesto kokoelmalta löytyvä uusi kappale "Senescence" ovat yhdessä onnistuneet palauttamaan tämän projektin luottamuksen takaisin tuonne sadan prosentin leveydelle ja nyt voin huokaista helpottuneena sillä näiden tämän vuoden aikana julkaistujen uusien kappaleiden välityksellä tapahtuvien lupauksien perusteella tiedän että tuleva albumi tulee tarjoamaan paljon hyvää.

Päivän ‘juomat väärään kurkkuun ja näppikselle’ tarjoilee…

vote for baltar

Some Kind Of Heroin

Some Kind Of Heroin
Industrial Goth enigma Mortiis is set to release a remix album titled 'Some Kind of Heroin', reworking material from 'The Grudge', on April 16, via Earache Records.

[...]

Mortiis states: "I'm really stoked we finally got to do a remix album and since it's been in process for quite some time now I'm happy to be able to finally release it. I've always been fascinated with taking songs and twisting them into something different, the ability to grab the elements you like and put them into a totally different environment. The flexibility of that really appeals to me.

I think the mixes all those guys did came out really cool, many of them vastly different from what would have come out of the studio if I had done them. It's cool to see what happens when you let other people inside your head, so to speak. I think the variety of mixers and sonic realms created here will appeal to a large variety of people."

Track listing for 'Some Kind of Heroin' is as follows:

01. Underdog (Zombie Girl Remix)
02. The Grudge (Gothminister Mix)
03. Twist The Knife (The Gibbering Mix by Implant)
04. Broken Skin feat. Stephan Groth (Septic Wound mix by XP8)
05. The Grudge (Mental Siege Mix)
06. Gibber (PIG Remix)
07. Way too Wicked (Rape, Dope and the American Way mix by The Kovenant)
08. Gibber (Lysergic Club Mix by Velvet Acid Christ)
09. The Worst in Me (Girls Under Glass Mix)
10. The Grudge (David Wallace Remix)
11. Broken Skin feat. Stephan Groth (Funker Vogt Remix)
12. The Grudge (Emotional Heresy by Kubrick)
13. Decadent & Desperate (Therafuck remix by Dope Stars)
14. Gibber (Gibbering Idiot)
15. Way too Wicked (Absinthium mix)
16. The Worst in Me (Extraction mix by In the Nursery)

» http://www.mortiis.com/

Rahastus selvästi haiskahtaa Earachen puolelta. Tämä taitaa olla se kuuluisa viimeinen levy ennen levy-yhtiön vaihtamista. Noh... toivotaan että osa biiseistä nousevat tuosta syvälle kaivetusta kuopasta omin avuin.

Addiktioni, 10/2007 (Pt.2)

Lustmord: Juggernaut (2007)

Lustmord: JuggernautIson ja uhmakkaan metallisen sotakoneen lailla nimetty Juggernaut tarjoilee pientä maistiasta tulevalta Lustmord-albumilta kun itse albumilta löytyvä nimikkobiisi on venytetty neljäkymmentä minuuttia kestäväksi extended versioksi joka kuitenkin on paloiteltu neljään pienempään osaan. Juggernautilla näkyvää roolia tekee myös Melvins yhtyeen nokkamies King Buzzo, mutta kuten tiedämme, tämä ei ole se ensimmäinen kerta kun nämä kaksi henkilöä kehittelevät jotakin yhdessä studion hämärissä kolkissa. Eikä vuonna 2004 julkaistu Melvins/Lustmord yhteistyö Pigs Of The Roman Empire ollut niitä ensimmäisiä kertoja kun kitaravalleja yhdisteltiin dark ambientiin mutta tätä ei ole myöskään liikaa tarjolla näillä musiikkimarkkinoilla, joten otetaan odotettu round two Lustmord universumissa avoimesti vastaan. Alku on lupaava. Herra Williamsin patentoidut mustaksi maalatut ambient dronet ja pisaramaiset iskut pinnalla viestittävät kuuntelijalle tyyliin "honey, i'm home", kunnes julkaisun nimen mukaisesti toisessa osassa iso koneisto lähtee hitaasti liikkeelle. Syövyttävä ruoste irtoilee, anteeksiantamaton metalli kirskuu ja kaikuu koneen tai paremminkin pelätyn pedon pimeässä syvyydessä sijaitsevasta vatsasta, samalla kun King Buzzo lisäilee hitaasti mutta tehokkaasti minimalistisesti ääntelehtiviä kitarariffejä sekaan sekä miehen oma huuruisesti leviävä vokaali alkaa nousta taustalta. Mutta ikävä kyllä, parinkymmenen minuutin jälkeen ja varsinkin tuossa kolmannessa osiossa sitä havahtuu joutuneensa looppiin joka pyörittää samoja teemoja väsyneesti. Panokset ovat selvästi loppuneet kesken. Biisin ydin idea ei enää jaksa pyörittää kokonaisuutta ja kun se viimeinkin naksahtaa pykälän verran eteenpäin neljänteen osioonsa, samalla huomaa Juggernautin lähenevän kohti loppuaan ja allekirjoittaneen otsalohkossa alkaa jyskyttämään pienoinen pettymys. Mutta ei tämä Juggernaut ole täysin puhkiruostunut. Täytyy edelleenkin muistaa että tämähän on pelkkä maistiainen tulevasta ja kun ottaa ne palaset jotka toimivat erinomaisesti tässä neljässäkymmenessä minuutissa, Juggernaut herättää onnistuneesti mielenkiinnon tulevaa julkaisua kohti.

Addiktioni, 10/2007

The Angelic Process: We All Die Laughing (2006)

The Angelic Process: We All Die LaughingNyt viimeinkin pitkän odottelun jälkeen, postilaatikkooni kolahti kolmen CD:n paketti The Angelic Processia. Heidän ensimmäinen alunperin vuonna 2001 julkaistu ja nyt Decaying Sunin kautta uudelleenjulkaistu kokopitkä ...All Your Blood Is Full Of Honey, neljä biisiä tarjoileva Sigh EP sekä tämä grand-daddy of them all - 333 kappaleen painoksen omaava We All Die Laughing box-set. Kaikki kolme julkaisua ovat omalla sarallaan täysin erilaisia. Ensimmäinen pitkäsoitto, ...All Your Blood Is... on hitaasti kehittyvä, yllättävän rockmainen kokonaisuus puettuna 90-lukumaisesti tyyliteltyyn repaleisiin farkkuihin sekä hikiläikkiä täynnä olevaan vanhaan t-paitaan joka kuitenkin on loppupeleissä enemmän vääristyneeseen signaalimaiseen noiseen kalleellaan kuin mikään muu heidän discografiassa mutta taas toisessa ääripäässä eli heidän viimeisin tuotos, We All Die Laughing on kuin tehokkaasti värähtelevä mustaksi maalattu kulkuneuvo jonka lattiaan teipatun kaasupolkimen avustuksella etenee vauhdilla A-pisteestä B:hen. Ja keskityn tähän viimeiseen mainittuun julkaisuun koska tämä toimi myös väylänä jonka kautta ihastuin The Angelic Processin tuotantoon viime joulukuussa ja sen johdosta joulun pyhät meni suurimmaksi osaksi We All Die Laughing julkaisua kuunnellessani. Ja kun kuuntelin tätä julkaisua tuona synkkänä lumettomana jouluna, olin oikeasti ymmälläni. Onko tämä ambientia? Vai onko tämä tosiaankin sitä pitkätukkaisten niskanikama-naksauttelijoiden doom metallia josta minä en normaalisti piittaa pätkääkään? Koneet vai kitarat? Kitarat ja koneet? Mitä enemmän mietin tätä lähes mahdottomalta kuulostavaa kombinaatiota, sitä syvemmälle vajosin tähän intensiiviseen ja tuoreella tavalla käsiteltyyn mullistavaan kokonaisuuteen nimeltään ambient drone metal.

Niin ja ennenkaikkea pyydän jo valmiiksi anteeksi että osallistuin tuohon törkeään anastamiseen mitä tapahtuu näinä p2p aikoina niin herkästi ajattelematta, mutta kuten olette ehkä huomanneet - jos minä pidän jostain julkaisusta, minä myös ostan sen mahdollisuuksieni mukaan. Seuraavana ongelmana oli että minkä kautta hankin heidän tuotokset jotka ovat vielä saatavilla. Tällä kertaa tuli varsin nopeasti seinä vastaan ja siinä luki isolla että Paypal. Nyt oli vaan pakko nieltävä se paska kurkustani alas jonka olin kuullut tästä laitoksesta parin viimeisen vuoden aikana ja hankkia itselleni Paypal-tunnukset koska en halunnut jäädä nuolemaan näppejäni. Ja oh boyh, minkälainen paketti sitten lopulta tulikaan. Puiseen laatikkoon paketoitu box-set huokuu sellaista itsenäistä ajatusmaailmaa ja on selvästi omilla käsillä luotu persoonallinen työ johon uskotaan vahvasti. Ja minäkin uskon tähän koska näinkin tukevasti jaloillaan seisovaan ja silti omilla ajatuksillaan pyörittävään projektiin törmää harvoin. Box-set sisältää kaikenlaista pientä tilpehööriä jotka vaihtelevat jokaisen box-setin kanssa, mutta tärkeimpänä sisältönä on itse CD. We All Die Laughing'n nimikkobiisi on se joka kuvailee tätä julkaisua sekä itse bändiä parhaiten ja se myös nousi hetkessä omaksi suosikikseni. Äärimmäisen voimakkaan äänen kautta tapahtuvaan hävityksen ansiosta, biisin mukana tuleva lämpöaalto leviää nopeasti päästä varpaisiin ja itse kuuuntelija on suorastaan kuin olisi menossa supernovaksi. Huh. Yksinkertaisesti mieltäräjäyttävää ja pistää näinkin addiktoituneen musiikin ostajan tärisemään paikoillaan. Osa tämän mini-albumin kappaleista on myös tulevalla kolmannella kokopitkällä albumilla ja itse bändikin on todennut tästä boksista pilke silmäkulmassa että tämä on vain pieni maistiainen siitä mitä tuleva albumi tulee olemaan. En malta odottaa vaikka sainkin juuri kolme julkaisua käsiini joissa on vielä tarpeeksi sulateltavaa moneksi levottomaksi yöksi.

Tulevaa Mind Necrosis Factoria

Jos minä nyt oikein tulkitsin tuota Babelfish käännöstä, itse pääjehun mukaan Mind Necrosis Factorilta on tulossa tänä vuonna kaksi julkaisua. Syys-lokakuussa ilmestyy odotetty toinen kokopitkä ja jo tässä kuussa pitäisi tulla japanilaisen Hypermodern levymerkin kautta, cyberpunk-kirjailijan Kenji Siratorin kanssa tehty kollaboraatio projekti. Yhteistyön tuloksena on syntynyt 25 minuuttinen EP nimeltään "Cruel Emulator". Nice.