Addiktioni, 09/2007

Charlie Clouser: Saw II (Original Score) (2006)

Charlie Clouser: Saw II (Original Score)Suorastaan vituttaa sellaiset soundtrack-julkaisut joista pahimmassa tapauksessa painetaan kolme-neljä eri versiota. Löytyy se tavallinen versio, bonus DVD:n kanssa, vähän ajan päästä uudelleen paketoituna kahdella bonus biisillä jne. Eli loppupeleissä markkinoilla pyörii eri versioita enemmän kuin järki sallii ja kuitenkin kovemmasta räimestä ja paukkeesta huolimatta julkaisun sisällöstä 95 prosenttia ei liity mitenkään itse elokuvaan. Kuten amerikkalainen versio tästä Saw II:n soundtrackista. Ei näin, ei todellakaan näin mutta onneksi saksalaiset tunnetullaan tehokkuudellaan pelastivat tilanteen julkaisemalla kahden CD:n version tästä kyseistä soundtrackista jossa ennen kaikkea tärkeimpänä osana toimii elokuvan alkuperäinen ja kokonainen score. Vuonna 2004 ilmestyi ensimmäinen osa tästä leffa-sarjasta ja kukaan ei voi olla unohtamatta elokuvan loppukohtausta johon katsojaa oli aiemman puolentoista tunnin aikana kuljetettu kuin pässiä narussa ja lopulta elokuvan juonen sekä hivenen leikkisästi soivan tunnusmelodian kautta sinetöityi hahmojen lopullinen kohtalo. Saw II jatkoi elokuvallisesti sekä musiikillisesti siitä mihin se jäi edellisessä osassa. Hyvä näin koska Charlie Clouser löi ensimmäisellä osalla sellaisen kunnarin josta löytyi oma yksilöllinen, tunnistettava kaiverrustyyli ja mikä tärkeintä, itse musiikki kulki käsi kädessä elokuvan kanssa. Näinhän se pitää ollakin jos haluaa todella erottua Hollywood-massasta.

Tässä saksalaisen Trisolin julkaisemassa kahden CD:n versiossa ensimmäinen levy on tietenkin se kaikista tärkein koska se on pyhitetty vain ja ainoastaan Charlie Clouserin käsialasta kumpuavaan scoreen. Itse scoren osuus sisältää hulppeat 56 cueta joiden pituus vaihtelee kymmenestä sekunnista pariin minuuttiin, joten se pahin jäljelle jäävä huolen aihe oli että pysyykö kokonaisuus mitenkään kasassa mutta onneksi se huoli katosi välittömästi viiden ensimmäisen minuutin aikana. Nimittäin musiikki on miksattu yhteen saumattomasti samalla kun se etenee uskollisesti elokuvan leikatun juonen tahdissa. Clouserin kirjoittama score onneksi keskittyy edelleenkin brutaalimaisesti toteutettuun kaavaan joka ammentaa aineksia perinteisemmästä orkesteripauhannasta sekoittaen tehokkaasti yhteen industrialin peruskone-elementtejä sekä ambientia josta päästään liukuen takaisin kohti teräviä, pistelevineen jousisoitinten massahyökkäykseen. Näin ollen kokonaisuus muodostuu kovaksi, jäänkylmäksi iskujen jakajaksi mutta samalla heräilee eläväksi, painajaismaisesti repiväksi läpileikkuuksi rappiollisesti herkän ihmisyyden sisälle. Saw II on kerta kaikkiaan sykähdyttävä, omalla rujollaan tavallaan kauniisti rakennettu kokonaisuus josta myös muodostui varsin nopeasti yksi henk.koht. suosikki elokuvascoreista. Niin ja mukana tullut ylimääräinen "inspired by the motion picture" CD onkin enemmänkin sampler-tyyppinen kokoelma jolla promotaan häpeilemättä oman tallin industrial/darkwave/ebm-artisteja jotka kyllä potkivat helposti ja sumeilematta soundtrackin amerikkalais-versiota päähän mutta täytyy myös myöntää että osa näistä artisteista onnistuivat tallentamaan elokuvan synkän tunnelman omille töilleen.

Spam?

Fucking great. Akismet sitten onnistui hukkaamaan pari kommenttia konepellin alta löytyvän ominaisuuksien takia. Eihän tällaista rikkinäistä plugaria voi käyttää.

TrekStor Vibez

Tuossa puolisen vuotta taaksepäin, silloinen mp3-soittimeni MPiO HD200 alkoi näyttää pientä vikaantumisen merkkiä. Joskus se ei suostunut soittamaan jotain yksittäistä kappaletta albumilla loppuun asti, vaan yllättäen kesken soiton soitin hyppäsi seuraavaan biisiin. Kun albumin poisti soittimesta ja latasi sen uudestaan sinne, ongelma katosi. Mutta ongelma toistui aina silloin tällöin ja siinä samalla mieleen alkoi pulpahtaa ajatusta pahinta mahdollisesta viasta eli kovalevyn rikkoontumisesta. Kolme vuotta hyvin palvelleen soittimen korvaajaa lähdin siis jo heti miettimään ensioireiden jälkeen ja vasta muutama viikkoa taaksepäin se sitten löytyi. Alunperin ajattelin hankkia korvaavan soittimen MPiO:n seuraavista malleista, mutta huomasin että Suomessa myydään aika nihkeästi tuon valmistajan soitinta ja mm. Verkkokauppa (jonka kautta ostin HD200:n) oli huutanut ei-oota jo parin kuukauden ajan.

Plärätessäni eteen tulleita malleja eri valmistajilta, tajusin myös että hieman isomman tilan lisäksi tarvitsisin sellaisen soittimen jossa olisi minulle tärkeitä ominaisuuksia jotka uupuivat MPiO HD200:sta. Yksi tärkeimmistä oli gapless playback. Minulla on pari albumia jotka ovat edelleenkin viikottaisessa rotaatiossa ja kyseiset albumit koostuvat 1-3 minuutin kappaleista jotka ovat myös saumattomasti miksattu yhteen mutta MPiO:n kautta kuunnnellessani tämä ei oikein toiminut kun näiden biisien väliin tuli sellainen ärsyttävä 1-2 sekunnin rako. Yhden ison MP3 tiedoston + cuen käyttö ratkaisi ongelman jotenkin mutta se ei ollut minun kannaltani toivottu ratkaisu koska soitin ei tukenut cue-tiedostoja enkä minä muutenkaan rippaa musiikkiani tuohon tyyliin. Miksi edes pitäisi? LAME MP3 enkooderi osaa koodata musiikin bitin tarkkuudella ja soitin itse pitäisi osata soittaa nämä tiedostot oikein.

Kuten ensimmäisestä omistamastani MP3-soittimesta lähtien, minä pidän tärkeänä asiana sitä että tiedostot pystyisi siirtämään suoraan Windows Explorerin kautta eli kaikki iTunesin kaltaiset managerit ja iPodit voi työntää sinne syvimpään mustaan koloon. Pahimmassa tapauksessa nämä MP3:n checksumien rikkojat ei ole se mitä kaipaan ja minulla on oma systeemi joka toimii ilman ylimääräistä sekaantumista, kiitos vaan. Se olisi myös positiivista jos valmistaja panostaisi soitinten bugien karsimisessa julkaisemalla firmware päivityksiä.

Ja lopultakin pitkän etsinnän jälkeen löysin TrekStor'n Vibez joka vastasi jokaiseen kysymykseeni. Rohkealla tavalla pyöreästi muotoillun soittimen ominaisuudet ja speksit oli jopa mieltäsykähdyttävää luettavaa. Tuettuja formaatteja on MP3, WMA, WAV, OGG ja jopa häviötön pakkausformaatti FLAC eli ihan riittävästi itselleni. MP3-formaatissa olen pysynyt kauan ja tuskin vaihdan siitä mihinkään toiseen vähään aikaan, mutta joskus on hyvä olla vaihtoehtoja. Soittimen mukana tullut 12 gigaa on täysin riittävä minun käyttööni. MPiO:n kanssa tuskastelin välillä että ei tämä 5 gigaa riitä mihinkään kun piti miettiä että minkä albumin minä nyt poistan jotta saan tämän toisen lisättyä. Argh... valintoja, valintoja... Nyt oli suorastaan päinvastainen reaktio kun siirsin tavaraa Vibezin sisään. Soittimen lataus tapahtuu myös suoraan USB:n kautta joten yksi vähemmän töpselin rohmuaja on minulle aina plussaa. Valmistaja lupaa soittimelle 20 tuntia soittoaikaa huonommilla bitrateille, mutta itse en ole vielä päässyt kunnolla testaamaan kuinka nopeasti akku tyhjenee VBR-pakatuilla MP3-tiedostoilla.

Kaverini tokaisi ensimmäisenä kommenttina, että eihän tämä soitin osaa näyttää videoita. Itse en kaipaa sellaista ominaisuutta. Tarvitsen ainoastaan musiikkisoittimen joka lepää taskussani tehdessään hommaansa. Videoiden tillistelyä pienen kuvaruudun kautta oikein ei vastaa minun "fun" astetta. Vaikka Vibez tukee kuvatiedostoja, soittimen 1,5 tuuman näyttö ei oikein taivu tuollaiseen diashown pyörittämiseen. Tulee sellainen kirkkovene vs hämähäkki ihmettely vastaan.

Sitten ne erityisesti kehumista saavat ominaisuudet. Equalizerista löytyy ne tutunomaiset kaksi vaihtoehtoa. Joko se "tyhmänpuoleinen" EQ jossa ainoastaan bassoa ja trebleä voi säätää tai monipuolisempana vaihtoehtona on viiden tason equalizer erilaisineen valmiineen säätöinen (ne tyypilliset Acoustic, Rock, Opera jne. mitkä löytyvät niin monesti eri stereosysteemeistä yms.) ja unohtamatta tietenkään käyttäjän omia muokkauksia. Se mistä minä yllätyin totaalisesti että tuossa jälkimmäisessä vaihtoehdossa voi myös lisäksi säätää arvot (20Hz-20kHz) noille viidelle palkille. Vanhassa soittimessa nämä 5 arvoa oli fiksattu paikoilleen joten nyt voi todella säätää ja panostaa täysillä siihen että miltä haluaa musiikin kuulostavan omissa korvissaan. Ja sehän kuulostaa helvetin hyvältä. Tosin osan ääneenlaadun parantumisesta voi myös johtua uusista Kossin kuulokkeista jotka hankin pari päivää myöhemmin (edelliset Sonyn kuulokkeet eivät oikein tykänneet noista 25 asteen pakkasista). Eli äänenlaatuun olen todella tyytyväinen, kiitos säädettävän EQ:n ja uusien kuulokkeiden.

Rion kaltaisen pyörivän DJ-rullan kautta ohjataan itse soitinta sekä pyöritään valikoissa ja täytyy myöntää että yllättävän nopeasti siihen pääsee sinuiksi. Yksi syy siihen on se että tuollainen pyörivä rulla on nopeampi käyttää kuin tavallisten painonappien kautta tapahtuva toiminta. Muita soitantaan liittyviä ominaisuuksia (mm. crossfadeusta yms.) sekä itse soittimen säätämiseen keskittyviä asetuksia löytyy kiitettäväksi asti. Kun kaikkia asetuksia on edes kokeillut kerran ja soitin saatu sellaiseen kondikseen että se tuntuu persoonalliselta, sitä tajuaa lopulta että kuinka paljon eri säätömahdollisuuksia tässä oikein on. Niitä on yllättävän paljon.

Entäs ne ikävät miinukset? Vibez on Microsoftin Media Transfer Protocol rajapintaa käyttävä soitin eli se vaatii että Windows koneelle on asennettu Windows Media Playerista vähintään versio 10. Vaikka soitin vaatii tuon Windows Media Playerin tunnistuakseen oikein Windowsissa, sen kautta ei onneksi tarvitse tehdä mitään. Soitin ainoastaan käyttää tuota samaista rajapintaa ja musiikin voi siirtää Windows Explorerin kautta (tämä on periaatteessa kuin USB-kovalevy).

En tiedä onko tämä normaalia saksalaista insinöörityöskentelyä mutta pientä ihmetystä aiheutti resetin paikka. Eli jos soitin alkaa sekoilla, ensiksi pitää irroittaa takakuori jotta pääsee edes käsiksi tuohon resettiin. Ei mikään nopea tapa saada soitin taas haltuun, varsinkin jos olet sellaisessa tilanteessa että tarvitset tilaa soittimen purkamiseen (takakansi aukeaa ainoastaan klipsin kaltaisella työkalulla). Joskushan nämä soittimet tuppaavat huonolle päälle johon ei auta mikään muu kuin tyly resetti joten toivotaan ettei tuota resettiä tarvitse kaivella esiin. Toinen pientä harmittelua aiheuttaa samainen metallinen selkäosa jopa nappaa kaikki sormenjäljet tehokkaasti, mutta itselläni se on aina taskussa joten se ei ole niin iso rasti minulle. Ja siihen ne huonot puolet sitten jääkin.

Harvemmin mitään arvosanoja jakelen, mutta tässä on 9,5 pisteen arvoinen soitin jos minulta kysytään. Minä olen ainakin helvetin tyytyväinen ostokseeni.

» TrekStor.de
» Vibez.us

Steampunk keyboard

Steampunk keyboard

Itsellänikin on ollut pitkään se tilanne että pitäisi hankkia uusi näppäimistö, koska eihän nämä nykyajan muoviset, tunnottomat design hirviöt kestä minkäänlaista kunnon käsittelyä. Metallia se pitäisi olla kuten tämä vanhasta IBM-näppäimistöstä modifioitu Steampunk keyboard joka näyttävästi osoittaa miten tuota kovempaa materiaalia pystyy hyödyntämään.

Via Makezine.com.

Tusinakamaa

Tuossa eilen Langalla-sarjan mainostauolla harrastin pientä kanava-surffailua ja yhtäkkiä tämä asia vain mätkähti päin naamaa muiden kanavien mainoksien kautta. Nyt on helvetinmoinen ylitarjonta poliisi- ja rikostutkintasarjoilla. On joko kopioita alkuperäisista, kopioita kopiosta tai muuten vaan naurettavan idean tai tietyn teeman ympärille punottuja sarjoja. Otetaan yksi esimerkki. Alkuperäinen CSI on suurin piirtein se ainoa rikospaikkatutkijoista ja niiden työstä kertova sarja josta seuraan jokaisen jakson. Sen sijaan kaksi spin-offia on idea-vähyydestä kärsivää kopiota ettei ne jaksa kiinnostaa millään tasolla. CSI: Miami on vain Horation patsastelua luodinkestävän virkamerkin ja ylikalliiden merkkiaurinkolasien takaa ja CSI: New York on pelkkää aksentin pureskelua sekä unohtamatta tietenkään 3D-kikkailua jota pyöritetään kyllästymiseen asti. Haukotus... Mitäs näitä muita onkaan? NCIS. Armeijassa tapahtuvat murhat eivät ole yhtään sen enempää kiinnostavia kuin tavallisten siivilien keskuudessa tapahtuvat raakuudet. Bones. Noh, täytyy myöntää että katsoin tätä sarjaa jonkin verran mutta sen katsominen vaan jotenkin lopahti eli ei tarjonnut mitään järisyttävän uutta tähän genreeseen.

Mainitsinko jotain naurettavista ideoista? Numb3rs. Katsoin ensimmäisen jakson mutta en saanut oikein myytyä itselleni tuota perusideaa että matematiikan avulla ratkotaan rikoksia. Vaikka se onkin universaalikieli, tuskin se nyt tuollaiseen taipuu. Mm. Todistettavasti syyllinen kertoo sen karun totuuden että miksi tämä ja monet muut sarjat eivät jaksa kiinnosta edes paskan vertaa. Syy löytyy siitä että sarja sekä päänäyttelijät yleensä tekevät katselukokemuksesta onttoja. Juuri mainitun Todistettavasta syyllisen "ei ole saanut kunnon panoa vuosiin/teini-iästä asti ikävää salaisuutta sisällään kanniskellut jonka johdosta hahmo on etäinen" risteyksestä syntynyt päänäyttelijän huonosti työstetty rooli alkaa olla siinä mielessä jo rasite että se alkaa jo haittamaan itse sarjaa. Vaikka tarina olisi mielenkiintoinen, tämä kyseinen päänäyttelijä vetää sen läskiksi amatöörimäisillä näyttelijäntaidoilla.

Ai että mikäkö tekee sarjasta hyvän ja jota minäkin innostun seuraamaan? Mielenkiintoiset henkilöt ja oikea poliisityö. Esim. Langalla-sarja on mahtavaa seurata pelkästään McNultyn munaskujen kautta kumpuavasti asenteesta jossa mies pitää itseään Baltimoren parhaimpana etsivänä ja yrittää kaikkensa saadakseen Stringerin kaltereiden taakse mutta kuitenkin onnistuu polttamaan siltoja minkä kerkiää. Jos tuohon listaan vielä ynnää ainoan oikean alkuperäisen Kova lain ja NYPD Bluen (tosin ensimmäistä ei ole viime aikoina pahemmin näkynyt Suomessa ja jälkimmäisestä näytettiin parisen viikkoa sitten viimeinen jakso) sekä The Shieldin, niin meillä alkaa olla kerma tuosta tusinaskeidasta. Ja me voidaan vaikka kiistellä hamaan asti että onko The Shield edes oikeata poliisityötä, mutta yksi asia on varma. Vic Mackey osaa olla erittäin luova kun hän haluaa puristaa rikollisesta tarvittavat tiedot ulos.

Pink + Green

SLR204Venetian Snares, the self proclaimed king of Spain, is back with yet another record that sounds nothing like Boards of Canada! From the incredible title track opener "Pink + Green" which sounds like all his other trax but with some weird chick singing over it, you can just tell this is something fresh and funky from producer Aaron "funk" Funk. This is cyberpunk at it's finest! Welcome to the interzone! Born on April Fool's was Annette O'Toole, so was Yuko Takeuchi that's in Ringu! I didn't know she was married to the guy from Spinal Tap! Hot techno jams like "Sporto Fucking Sellout Cocksuckerface" and "Husikam Rave Dojo" reveal the unrivaled perfection that is VSnares in his finest hour! The amen was on sale and Snares bought the whole lot! If you hated albums like Winnipeg is a Frozen Shithole and Higgins Ultra Low Track Glue Funk Hits 1972-2006, you will hate this even more! You can do rails with all your K-head friends while dancing to this shit all night until one of you dies! This is not some crybaby n00bcore bullshit, this is rave at it's roughest like only Mr.Snares can bring it. So buy this kickin' new ep so Snares can buy more laptops to make his untouchable "voice of a generation" breakcore cyber hits!

Pink + Green CD comes out on March 29, 2007 on Sublight Records. Vinyl 12" available on Planet Mu.

Puolen minuutin clippien perusteella EP kuulostaa yllättävän hempeältä menolta, joten tässähän herää kysymys että mitähän vaseliini-pohjaista myrkkyä herra Funk on impannut viime aikoina nenänsä kautta. Tosin viimeinen kappale, "Sporto Fucking Sellout Cocksuckerface", on ainakin nimensä perusteella ja vihaisen ärhäkkyydellään tutumpaa Vsnaresia.

Addiktioni, 06/2007

The Shizit: Soundtrack For The Revolution (2001)

The Shizit: Soundtrack For The RevolutionViimeinkin saan vedettyä viivan listani ykkössijlla sijatsevaan merkinnän ylitse ja samalla tämä tärkeä hankinta toimii itselleni jonkin sortin ympyrän sulkeutumisena - JP Andersonin tuotannon sekä myös digitaalisen hardcoren perinnön haalimisessa. Minulla on sellainen henk.kohtainen vankka uskomus että 2000-luvun alussa digital hardcore-genre kulminoitui täydellisesti tähän kyseiseen albumiin ja Soundtrack For The Revolutionin jälkeen ei ole tullut yhtään varteenotettavaa julkaisua. Harmikseni The Shizitin Soundtrack For The Revolution jäi myös ainoaksi kokopitkäksi julkaisuksi tältä kahden miehen (JP Anderson ja Brian Shrader) kokoonpanolta, sillä bändi hajosi pari vuotta myöhemmin juuri kovimmin läpimurron kynnyksellä sisäisiin riitoihin. Osasyynä tähän digital hardcoren kuolettavaan haavoittumiseen voisi myös pitää kyseisen genren luonutta eli all-mighty Atari Teenage Riotia joka löi hanskat tiskille yhden jäsenen kuoltua samaisena vuonna. Noh, The Shizit sentään kaiversi Soundtrack For The Revolutionilla sellaisen kokonaisuuden joka käytti hyväkseen genre-standardin kovaiskuisia hardcore-gabber bassoja, vahvoja breakbeatteja sekä ynnäsivät siihen raskaasti aseistetut kitara-pohjat ja uhkaavasta ulosannista pulpahtaa selkeästi poliittinen näkökulma joka on kuin täsmälaukaus tavallisilta mutta katkeroituneilta kaduntallaajilta. Tämä julkaisu on pelottava siinäkin mielessä että Soundtrack For The Revolution on niin tätä päivää. Ei tarvitse kuin avata aamuinen uutislehti ja lukea että jossain päin maailmaa joku isojen firmojan omia intressejä pönkittävä ja lobbauksessa käytettävä sätkynukke avaa suutaansa ja laukoo päättömiä lauseita. Tai sodat jossa intressit ovat täysin muualla ja aitauksessa asuville lampaille väitetään kyse on uhkien poistosta... Uhhh, this is the fuckedup world we are living nowadays. Mitä tähän voi muuta sanoa kuin että Soundtrack For The Revolution on erittäin tyylikäs lopetus tälle musiikintyylille mutta kuten tiedämme, JP Anderson haluaa ilman mitään epäselvyyksiä kuopata tämän tärkeän vaiheen elämästään ja vähintään tuonne kahdeksan jalan syvyyteen. Ongelma tosin lepää siinä että me musiikin ostajat emme pysty samaan. Olen jutellut lukemattomia kertoja tästä aiheesta yhden ystäväni kanssa ja hänkin on samoilla linjoilla kuten minäkin. The Shizitin kaltaista ei taida nousta vähään aikaan undergroundista ja JP Anderson ehkä tietää tai vaistoaa sisimmissään että The Shizit saavutti musiikillisesti kaiken sen mihin hän ei ehkä pysty enää toiste. Entäs miehen uusin projekti, Rabbit Junk? Totta puhuakseni, se ei pääse edes lähellekään tätä vuoden 2001 tunnelmaa.

Se pitää vielä mainita että tähän samaan syssyyn tuli myös hankittua D-Trash levymerkin vuonna 2004 julkaisema Remixed For The Revolution remix-albumin joka ikävä kyllä on kuin karmea, vesitetty tribuuttilevy (mitä nyt paria biisiä lukuunottamatta). Miksi näitä edes julkaistaan?

  • Lost lähti taas käyntiin Torrent-TV:ssä. Sen kunniaksi voisi vaikka lyödä Label-Maker kitin avulla Dharma Initiative logoja juoma-annoksien kylkeen joita sitten juodaan kun katsellaan tätä pahasti koukuttavaa sarjaa. (08/02/07 - 0  # )

Addiktioni, 05/2007 (Pt.2)

Venetian Snares: A Giant Alien Force More Violent & Sick Than Anything You Can Imagine (2002)

Venetian Snares: A Giant Alien Force More Violent & Sick Than Anything You Can ImagineTämä taitaapi olla kanadalaisen Aaron Funkin erikoisin julkaisu hänen diskografiassaan. Viininpunaiseen korurasiaan paketoitu kolmen tuuman mini-CD joka sisältää yhden 15 minuutin pituisen ääniaaltohyökkäyksen á la Venetian Snares. Paketista löytyy tämän lisäksi television muotoiseksi modifioitu pienois-view-master jonka kautta voi katsella vaihtoehtoisia artworkeja ja bongata itse alienin. Boxista ja itse musiikista lähtien tämä on alusta loppuun asti tyylikkäästi rakennettu kokonaisuus. Musiikki itsessään on aika yllättävän selkeä kuvaus ylipitkästä tittelistä - A Giant Alien Force More Violent & Sick Than Anything You Can Imagine on morfautuva breakcore trippi lyhyen temperamentin omaavan alienin tunneryöppyyn jossa läpikäydään kaikki breakbeat/hardcore vaiheet menneisyyden verhoista tähän nykypäivän avoimeen tarjontaan. Lonkerot osaavat myös hivuttautua neljän ensimmäisen minuutin aikana iDM:n äärirajoille tässä äänimuhennoksessa josta päästään sitten itse asiaan ja vauhdilla eteenpäin. Kieltämättä herra Funkin breakcore liipaisinsormi myös sortuu joskus aikamoiseen kikkailuun josta ei löydy sitä päätä eikä häntää mutta tällaiseen tilanteeseen se sopii mitä mainiommin. Ehkäpä nostalgian ja itse aikoinaan saksalaista sekä sen paita ja perse kumppanin eli hollantilaista hardcore-gabber technoa överimääriä kuunnelleenani olen tykästynyt paljon herra Funkin suorempaan hardcore-gabber työskentelyyn ja loput kaksi-kolme minuuttia tässä viidentoista minuutin juoksussa onkin sitä säälimätöntä bassorummun venytystä joka antaa palaa ilman mitään estoja. Kai tätä kokonaisuutta voisi pitää jonkinlaisena breakcore genren omana sairaana ja brutaalina vaihtoehtona Aphex Twinin "Come To Daddylle". I like it. I like it a lot.

Mitä opin tänään?

Creative, oi Creative, miksi teet tämän minulle?

Miksi mukanasi tullut kasa tarpeetonta softwarea käynnistelee itsekseen kun lyön DVD-Audion koneen sisään ja viikonloppu koodaajien käsien kautta luodun purkkamaisen rakenteen takia lentää selälteen ja oksentelee debuggaus dumppia minun takapihalleni.

Minä en todellakaan pyytänyt sinua, spywaremaisesti käyttäytyvää soitto-ohjelmaa avukseni ja samaisten poropeukalomaisten koodaajien takia ohjelmisto kaatuu koska se ei tiedä mitä tuplaytimellä varustettu kone on ja vie samalla koko koneen mukanaan. Juuri tätä kaipasinkin iltapäivän riemuksi.

Luettuani Googlen kautta pari sivustoa samasta ongelmasta, huomasin varsin nopeasti että Creativea ei edes kiinnosta paskan vertaa tämä ongelma. Tämä "ominaisuus" kuulemma on ollut jo Audigyn ajoista lähtien mukana ja silti sama vika löytyy uusimmasta perheen ylpeydestä, X-FI:stä. Creativen omat foorumit tarjoavat ties mitä eri fiksausta mutta tästäkö minä tosiaan maksoin? Paskan möivät. Ei voi muuta sanoa.

  • Only in sweden ja mikä helvetti tuossa ultraäänikuvassa oikein on? (02/02/07 - 0  # )

Addiktioni, 05/2007

Fitch: Ambiencellist (2003)

Fitch: AmbiencellistMinulla taitaa olla ongelma. Vai onko kyseessä ennemminkin fetissi? No kummiskin se on viime vuosina ollut kasvamaan päin. Nimittäin en hirveän kauan mieti julkaisun ostamista jos kyseissä levyssä yhdistellään jousisoittimia ja muita orgaanisia instrumentteja elektroniseen yleisilmapiiriin. Historia on muutenkin tylyä luettavaa. Mitäs näitä nyt onkaan... Rob Douganin Furious Angels (jonka olen ostanut kahdesti), Hybridin tuotanto (jossakin vaiheessa pitäisi heidän tuorein julkaisukin hankkia - ihan vaan pienenä vink-vinkkinä itselleni), Venetian Snaresin Rossz Csillag Alatt Született ja viimeisempänä esimerkkinä löytyy viime vuoden yksi kohokohdista, Saltillon Ganglion. Tietenkään unohtamatta monet soundtrackit, joista ensimmäisenä tulee mieleen sumuinen ja mieltähämärtävä Changing Lanes. Fitchin Ambiencellist on sopivaa jatkoa tämän listan perään sillä irlantilainen sellisti Claire Fitch tuo omaa näkemystä tähän alati kasvamaan trendiin ja täysin ambientin uumenista. Kuten jo albumin nimikin pienoisena pilkkeenä silmäkulmassa vihjailee - Ambiencellist on 40 minuuttia lempeää, uneliasta väreilyä alusta loppuun asti ja musiikki on onneksi rakennettu siten että elektroniset taustat ja sellon rauhallinen ote soitantaan kohtaavat pehmeästi levyllä eivätkä tee selkeää pesäeroa ja näin ollen tukevat toisiaan saumattomasti tässä rikkaassa paletissa. Neljänkymmenen minuutin ja kymmenen kappaleen aikana Ambiencellist osaa myös laajeta kaikumaisesti ja albumin materiaali vaihtelee selkeästi kuuntelijan edessä mm. "Lunarsheenin" perinteisemmästä dronenuoteista "Ice Fieldin" ylläpitämään syntikan kautta luotuihin taustoihin josta kuljetaan toiseen ääripäähän eli "Calm Padin" (joka btw. tuo helposti mieleen Deus Ex 2:n soundtrack jossa käytetään samoja teemoja) ja "Shortest Dayn" viileämpään tuulahdukseen johon saadaan pientä rytmisyyttäkin liikkeelle elektronisten padien iskuilla. Mutta mutta... Ambiencellist on erinomainen soolodebyytti joka sisältää yksinkertaisesti ja hyvin toteutetun idean, ja näinhän monet hyvät asiat on yleensä luotu.