Herra Morkkis
04/01/2007 15:56, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)
Kahden kostean illan jälkeen (joka huipentui uuteen vuoteen), varauduin siihen että maanantaina krapula saattaisi olla pahin mies muistiin. Itse asiassa herätessäni aamupäivällä olo aika freesi, kiitos aamuisen lämpimän suihkun ja rasvaisen metri-pizzan puolikkaan joka kelpasi myös toiselle illan juhlijalle. Päivän kulkiessaan kohti iltaa, tiesin myös odottaa jonkin sortin väsymystä joka syntyi maksan pumppauksen aiheuttamasta rasituksesta. Ja näin suurin piirtein tilanne oli nukkumaan mentäessäni.
Tiistai sen sijaan tuntui oudolta. Sängystä nouseminen oli vaikeaa. Jopa minun mittapuullani. Minun piti tosissaan yrittää saada kroppaani liikkeelle ja jalkojen suuntaamista kohti suihkun ovea. Yleensä viimeistään lämpimän tippuvan veden alla karisee kaikki unen rippeet pois olkapäiltä mutta vielä suihkunkin jälkeen olo tuntui vieraalta. Päivän edetessä ja erinäisten asioita hoitaessani tajusin että oloni oli jotenkin "voimaton". Fyysisesti sekä henkisesti. Ruoka ei tuonut minkäänlaista energiaa ja keskittymiskyky sekä ajatuksenkulkukin mateli. Kertakaikkiaan masentava ja ahdistava olotila josta ei oikein löytänyt minkäänlaista ulospääsyä. Mutta viimeinkin tajusin mikä minulla oli. Minuun oli iskeytynyt krapulan jälkeinen morkkis ja minkä helvetin takia? En tiedä. En löytänyt vastausta kysymykseeni.
Keskiviikko eli eilinen oli myös pientä taistelua väsymystä vastaan mutta onneksi olotila ei ollut niin paha kuin edellisenä päivänä ja pään sisällä ajatuksetkin kirkastuivat huomattavasti. Huh... Tässä vaiheessa pitäisi varmaan vannoa etten enää ikinä kaataisi viinaa kurkustani alas.
Addiktioni, 01/2007
03/01/2007 19:02, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
The Angelic Process: Coma Waering (Reissue) (2006)
Kuten elektronisessa musiikissa, myös metalli-genressä on monituista sävyä, väriä ja kulmaa. Kun yrittää mielessään siirtää ja muovata kaikki ala-genret yhteen ja samaan paikkaan, siitä muodostuu loppujen lopuksi abstrakti taide-esine joka seisoo katsojan silmien edessä ja itse katselija ei tiedä mistä se saa alkunsa ja mihin se päättyy. Myöskään näiden kahden mainitun musiikkityylin yhteen naittaminen ei ole se maailman tuorein asia. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on kitarapainoitteinen industrial-genre joka ei tarvitse hävetä olemassaoloaan tänä päivänä. Kiitos Ministryn, Skinny Puppyn, Fear Factoryn, Nine Inch Nailsin ja muiden kumppaneiden mullistaville aikaansaannoksille. Uudistuminen sekä rajojen rikkominen on myös toivottava ratkaisu kun halutaan saada tuoretta näkökulmaa jo väljähtäneeseen aiheeseen. Nyt 2000-luvulla on seuraavan askeleen vuoro näiden kahden genren yhteennaittamisessa ja tässä asiassa The Angelic Process on ylpeästi eturintamassa näyttämässä oppikirja esimerkkiä ennenkuulumattomien ideoiden, luovan hulluuden sekä tinkimättömän asenteen yhteentörmäyksestä josta joko kadotaan savuna ilmaan tai selvitään naarmuitta hengissä mutta samalla tajutaan että nyt ollaan onnistuttu muuttamaan historiaa uuteen suuntaan. Heti alusta lähtien itse albumi ja puolessa välissä soiva yhdeksän minuutin pituinen nimikkobiisi Coma Waering kertoo rehellisesti oman raa'an tarinansa. Synkkä mustan puhuva, särisevä doom-kitarawalli avant-garde asenteineen kaivertaa tiensä suoraan ambientin ja drone-äänimaailman sydämeen, samalla kun arpeuttaa kuuntelijan sielua ja repii ruumista riekaleeksi. Sisuskaluja möyhertävä syvä bassolinja, hypnoottisesti toistuva tribal-henkinen rummutus ja aavemaisesti kärsimystä sekä laulua sekoittava ihmisvokaali muistuttavat että tämä on elävä, ihmisten käsien kautta luotu hybridi. Huh. Henkeäsalpaava ja niskakarvoja nostattava soundi. Viimeisestä lääkärin määräämästä metallikuurista alkaa olla jo tovi joten on jo aikakin että saan jonkinlaista lievitystä tähän kipuun ja tässä se sitten on. The Angelic Process on luonut uusimman innovatiivista kehitysuunnan musiiikissa joka käyttää nimeä ambient drone metal. Erittäin onnistunut kuvaus tästä musiikin tyylistä ja dark ambientin ystävätkään eivät pitäisi kaiken järjen mukaan karsastaa tätä julkaisua. Perhana, nyt tätä on pakko saada lisää...
Musiikkia, viikko 52/2006
01/01/2007 14:41, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
UNKLE: Self Defence (Never, Never, Land Reconstructed And Bonus Beats) (2006)
James Lavellen ylläpitämä UNKLE piti julkaista jo viime syksyn aikoihin kolmannen studio-albuminsa mutta jostakin syystä julkaisupäivää lykättiin ensi vuoden puolelle. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun musiikkimaailmassa tapahtuu näin. Mutta ennen varsinaista studio-albumia, UNKLE ehti kuitenkin julkaista massiivisen neljän CD:n kokoelma-boxin sisältäen pääasiassa remiksejä sekä b-puolia edelliseltä Never, Never, Land albumin ympäriltä sekä uusimman singlen "Burn My Shadow" heidän tulevalta levyltään. Neljä CD:tä ja neljäkymmentä kappaletta yksissä kansissa pitäisi miellyttää HC-fania ja tai muuten vain UNKLE:n musiikista pitävää jollakin tasolla. Näin siis teoriassa ja paperille rustattuna. Mutta biisilistaa tarkkaillessani, minunlaiseni HC-fani tuntee pientä puristusta rinnan alla. Ei. Tällä kertaa kyse ei ole närästyksestä tai jälkioireilua krapulasta. Enemmänkin se johtuu siitä että suurin osa tältä Self Defence kokoelmalta löytyvät kappaleet on jo julkaistu erinäisten singleiden kautta sekä Never, Never, Land albumin kahden eri limited edition painosten bonus CD/DVD:n kylkiäisinä. Vaikka suurin osa biiseistä ovatkin tuttua kauraa, löytyy tästä kuitenkin pari mielenkiintoa herättävää biisiä. Yksi niistä on tietenkin uusin single, "Burn My Shadow" jossa on mukana The Cultin Ian Astbury vokaalien muodossa. Vaikka kyseinen kappale löytyy vain ja ainoastaan remiksattuna, kiitos herra Astburyn ammattimaisesta panostuksesta, se osaa kuitenkin herättää sopivan verran mielenkiintoa tulevaa albumia kohtaan. Kolmesta eri remiksauksesta, Junkie XL:n tuotos oli se puhuttelevin mutta se myös kuulostaa aika pitkälti vuoden 2006 JXL:ltä eli että tämän kappaleen voisi suoraan niputtaa hänen uusimman Today albumin biisilistan perään. Ei mitenkään pahankuuloinen miksaus, jos minulta kysytään. Bassot pumppaavat, päämelodia tuodaan jälleen kitaran kautta mutta musiikkityyli kuitenkin pysyy uskollisesti progressiiven housen tyylirajoissa. Tosin myös pitkäaikaisena Junkie XL-fanina odotin että Tom Holkenborg olisi pistänyt paljon enemmän peliin eikä tyytyä näinkin turvalliseen ratkaisuun. Mutta mutta... Tästä ylipursuavasta tarjonnasta olisi saanut helposti sen hyvän yhden CD:n paketinkin. Mutta hetkinen... Mitä minä nyt oikein selostan? Tuollainen bonus remix-CD tuli Never, Never, Landin amerikan editionissa. Joten mikä tämän julkaisun tarkoitus on? Uuden singlen promoaminen? Aika laiha yritys noiden kahden muun remiksauksen osalta. HC-fanin miellyttäminen? Tuskin. Todelliset fanit ovat jo ostaneet singlet ja erikoispainokset. Tämä taitaa olla kannattavampi ja suositeltava ostos niille henkilöille joilta löytyy vain Never, Never, Land albumi ja haluaisivat kuulla miten albumin biisit taipuvat remiksauksien muodossa.