Lisää tehoa

Uusi vuosi kurkistelee kulman takana, sen johdosta useita tehtäviä samanaikaisesti pyörittävän koneen ja varsinkin sitä väärin käyttävän operoijan käyttötehoja pitäisi saada jollakin tavalla ylös. Venäläisillä näyttäisi olevan aika yksinkertainen ratkaisu tähän mieltä polttelevaan ongelmaan johon me törmätään parin päivän päästä. Ja sen nimi on Euclide Core 3 Processor Kit.

euclid
Here is the Euclide Core 3 Processor Kit, Core 3 Trio.

That could be a big sensation. A new triple core processor appeared in Russia. Look at the package and it’s contents on those pictures. It promises triple performance for all things you usually do. It’s name is Euclid Core 3.

Ei ole hirveästi vaihtoehtoja

Fuck it. Vaikka olen lukenut ties mitä Paypal horror-storeja yllättävistä tilanteista ja kusetuksen vahvasta läsnäolosta johon pahaa aavistamattomat käyttäjät ovat joutuneet, rahojen jäädyttämisestä eikä juuri minkäänlaista toivoa niiden takaisin saamiseksi ja puhumatta tietenkään Paypalin tylystä ja pompottelevasta asiakastuesta jossa ei saa muuta kuin ympäripyöreitä vastauksia samaan aikaan kun asiakasta pannaan halvalla ilman mitään liukastetta. Herättää muuten hirveästi luottamusta, eikö vain.

Mutta sille ei mahda mitään. Olen yrittänyt sinnitellä ja pärjätä ilman tuota palvelua, mutta täytyy vain rehellisesti tunnustaa itselleni se fakta että tietyt julkaisut eivät ole kauan myynnissä ja joidenkin bändien nettisivuilla ainoa vaihtoehto juuri tämä rakastettu/vihattu Paypal. Noh, mikä sitten avuksi? Aidosta Visasta on ihan turha edes haaveilla allekirjoittaneen tilinsaldoilla joten seuraava järkevä vaihtoehto on hankkia tili Sammosta ja siihen Visa electron. Nimittäin viinan huuruisen illan ja pitkän, epämääräisen paskanjauhantasession aikana sain selville että Sampo pankin kortti toimii Paypalin kanssa ja Googlen kautta löydetty vahvistus tukee tätä tietoa. Tili on nyt tänään luotu ja korttia odotellaan. Joten, Juhank… errh… Paypal, here i come.

Vuoden 2006 parhaimmisto

BT: This Binary UniverseHuomasin tuossa kuukausi-pari taaksepäin että minun kuuntelutottumukseni on tehnyt sellaisen pyöreän ympyrämäisen liikkeen. Nimittäin tämä vuosi meni pääasiassa elektronista musiikkia kuunnellessa ja se myös näkyy selvästi ostotavoissa. No mutta… Mitä muuta jäi tästä vuodesta käteen? Kun tuota alla olevaa listaa katsoo tarkemmin, ensimmäinen asia minkä itse huomaan on se että tämä vuosi oli erittäin hyvä iDM-genren puolella. Jyrkkien alamäkien jälkeen voi olla taas mielissään että tämä elektronisen alagenre on jälleen alkanut tuottamaan uudelleen rajoja puskevia sekä selkeitä kaavoja rikkovaa materiaalia. BT oli yksi yllätysnimistä tuossa genressä tänä vuonna sillä miehen uusin julkaisu, This Binary Universe tuli täysin puun takaa uudella soundillaan. Kaverihan tunnetaan aika pitkälti kaupallisemman tanssimusiikin puolelta ja en edes osannut aavistaa että hän voisi vaihtaa soundiaan näin radikaalisesti elektronisella puolella. Ja vieläpä kaiken lisäksi onnistumalla täydellisesti tässä stuntissa. Hän tuotti selkeästi vuoden albumin tänä vuonna mutta se ei tarkoita etteikö hänellä ollut myös vakavia kilpailujoita. Saltillon debyytti Ganglion järjesti viime metreillä asti helvetin kovan juoksun ja herätti uudestaan mielenkiinnon ajan myötä hiipuneeseen trip-hopiin. Unohtamatta tietenkään Anhedonian Destructive Forces albumia joka pysyi ja pysyy edelleenkin tiukasti viikottaisessa rotaatiossa.

Kanadan terrori-komppanian kouluttaja Venetian Snares julkaisi yllättäen vain kaksi levyä tänä vuonna ja vain toinen näistä julkaisuista pääsi henk.kohtaiselle best of-listalleni vaikka todellisuudessa Hospitality oli selvä jatko-osa aiemmin julkaistulle Cavalcadelle. Mutta kun se ei vaan yksinkertaisesti vakuuttanut allekirjoittanutta niin paljon kuin toivoin. Noh, saa nähdä parantaako herra Funk julkaisutahtiaan ensi vuoden puolella. Miehen Myspace-sivuilla silloin tällöin kuultavat ennenjulkaisemmattomat klipit vihjailee jonkinlaista paluuta Rossz Csillag Alatt Született levyn ympäristöön ainakin yhden tai kahden biisin muodossa. Jälleen kerran vakuuttavan kuuloista settiä ettei voi kun kuola suun pielistä valuen odotella hänen seuraavaa täsmäiskuaan vuonna 2007.

Mitäs muuta? Vanhoja tuttuja nimiä palasi tänä vuonna samalla kun uusia tuottajia/orkestereita löytyi taas kourallinen joista suurin osa onnistuin hankkimaan ilman sen kummempia vaikeuksia. Harmi vaan että pari uudempaa tuttavuutta jäi kummittelemaan ostoslistalle. Muutenkin on masentavaa katsoa kyseistä listaa kun addiktio on näinkin massiviinen mutta sille ei vaan yksinkertaisesti mahda mitään kun ei ole oikeata luottokorttia oikeassa takataskussa tai edes käytettävissä muun kautta sillä paypalit yms. pilipali-järjestelmät eivät hyväksy lelu-visaa tai yksinkertaista pankkisiirtoa. Paska juttu jonka kanssa täytyy edelleenkin elää… Niin ja Monolaken suhteen sellaista että otetaan tämä asia uudestaan käsittälyyn vuonna 2007. Jos aika, raha ja muut tärkeämmät julkaisut yms. antavat myöten.

Toki myös pahoja pettymyksiäkin koettiin tänä vuonna. DJ Shadow oli yksi näistä. Kuunneltuani hänen uusinta albumia yhden kerran, päätin että se saa jäädä sinne levykauppojen hyllyille pölyttymään. Hip-hop on muutenkin niin pieni osa minun musiikkimakuani ja DJ Shadow ylitti sen rajan mitä minä en ylitä. Tai en ainakaan vielä. Odotetaan kunnes ylimääräiset ryöstöhinnat on leikattu irti. Se että hyvästä levystä pitää maksaa parisen kymppiä, arvaa maksanko täyttä hintaa sellaisesta julkaisusta jossa on ehkäpä kaksi tai kolme kuunneltavaa biisiä. Jep, aika hiljaista on sen suhteen. Mut joo, lista näyttää seuraavanlaiselta.

BT: This Binary Universe
Saltillo: Ganglion
Anhedonia: Destructive Forces
Venetian Snares: Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms
Photophob: Still Warm
Amen Orchestra: 17 Waves
Bad Sector: Kosmodrom (2CD Ltd.Ed.)
Lustmord: Lustmord Rising (06.06.06)
Edgey vs Depth Error: The Abuse Technique
Method Of Defiance: The Only Way To Go Is Down
Mr Velcro Fastener: Telemacho
AFX: Chosen Lords

Musiikkia, viikko 51/2006

Edgey vs Depth Error: The Abuse Technique (2006)

Edgey vs Depth Error: The Abuse TechniqueEn tiedä teistä muista mutta itselleni 2000-luvun tyylipuhdas drum and bass on muuttunut enemmissä määrin uutta tarjoamattomaksi, uneliaaksi haukoitus-ilmiöksi. Minulle se näyttäytyy myös eräänlaisena pahana krapulaisena olotilana jonka aikana podetaan kaikki kuolemaan liittyvät tuskalliset pelot sekä läpi käydään toiveet elossa pysymisen puolelta samalla kun tärisevät kätöset etsivät jonkinlaista lääkettä muista musiikin tyyleistä. Suoralta kädeltä pystyn nimeämään vain pari tuottajaa jotka jaksavat näinä vaikeina aikoina pitää jonkinlaista mielenkiintoa tähän genreeseen. Mutta 2000-luvulla toisenlainen asenne on nostanut avoimesti päätäänsä, nimittäin eri genrien järjestelmällinen yhdisteleminen ja uutuisuuden hakeminen yllättävistäkin paikoista. Drum and bass on myös se samainen genre joka on puhjennut uudelleen kukkimaan undergroundin varjoisissa paikoissa breakcoren muodossa. Vielä tämän vuoden loppupuolella, Hive Records tarjoaa tuoretta hengähdystä tähän kituvaan rakoseen julkaisemalla jälleen erinomaisen kahden tuottajan split-albumin jonka päätähtenä ovat Edgey ja Depth Error. Tämä on minun ensitutustuminen kumpaakin artistiin ja nopeasti käy selväksi että heidän pääaseena toimivat juuri tämä aiemmin mainittu breakcore ja suolaa haavoille heittävä, astetta kirvelevämpi drum and bass joka selvästi viestittää ettei kannata vielä julistaa ruumiinvalvojaisia. Drum and bass ja varsinkin siitä salakavalasti syntynyt äpärä breakcore on muutenkin installaationa sellainen joka toimii parhaiten kun ne tarjoillaan The Abuse Technique tyylisesti anteeksiantamattomina instrumentteina tuhoamisvietille ja järkkymättömänä, kylmänä asenteena tuotannon kautta. Vaikkakin The Abuse Techniquessa kuultava työskentely saattaa olla enemmänkin kallellaan kohti alkuperäisen drum and bassin suuntaan, albumin rakenne kompensoituu tiileskivimäiseksi järkäleeksi jota filtteröidään ja paloitellaan tähän hyppivämpään ympäristöön tuomalla regulaattorin kautta enemmänkin industrialin puolelta tuttuja elementtejä kuten rytmisen noisen värähteleviä signaaleja. Näin ollen käsissämme on äänimuuri joka etenee joka suunnasta ilman minkäänlaista pyrkimystä pysähtyä ja se on juuri se mitä kaipaan tällä hetkellä. Ei mitään estoja, suuntana on vain ja ainoastaan eteenpäin. The Abuse Technique on vastaus minun epämääräiseen huutooni saada edes jonkinlaista tukevaa otetta taas tähän yhteen nykypäivän elektroniseen rytmimusiikkiin.

Ovi on tuolla päin

Viime viikkoina olen herännyt taas siihen tilanteeseen, että asioiden toimimattomuuden tai enemmänkin erittäin hitaasti etenevien päätösten takia sekä isoimman vastuun omaavan projektin vetäjän kadottua aikaisemmin huonojen selityksien kera tietämättömille teille, nyt minun suuntaani tulevat kaikki negatiiviset palautteet. Kun yritän selittää että minun prioriteetit ovat täysin muualla enkä minä voi olla aina läsnä tässä projektissa, se ei estä selittämiäni asioita kaikumista kuuroille korville. Vitkastelun jälkeen oikeat kysymykset osataan kysellä eli miksi asian laita on näin. Lyhyesti ja ytimekkäästi vastaan että allekirjoittaneen kohdalla kyse on luottamuksesta. Ottaisin mielelläni projektissa enemmän vastuuta, mutta en pysty tekemään yhtään enempää koska minulla ei ole kaikkia tarvittavia tietoja ja näiden tietojen hallussa pitämiseen tarvittavaa luottamusta. Hassua sinänsä että olen ollut mukana jo melkein nelisen vuotta mutta silti sitä kultaisilla reunuksillä sisältävää kutsua isompaan piiriin ei ole kuulunut. Noh, voin sanoa suoraan etten ole kaivannut sitä paitsi mitä nyt viime aikoina kun nämä hidastelut alkavat vaikuttamaan muihinkin ihmisiin.

Syyttävä sormi alkaa viimeinkin kohoamaan hitaasti näillä parilla odottamallani henkilöllä samalla kun mielikuvituksettomat syytökset parine haukkumasanoineen yrittävät päästä ihon sisään. Kuunnellessani tätä jonnin joutavaa ärtymystä, silmät tähyilevät kohti kattoa ja omassa mielensyövereissäni en voi olla kuin nauramatta koska tämä alkaa olla tuttua kauraa vuosien takaa. Muistojen syvistä arkistoista pulpahtaa esiin keskusteluja joissa luotiin pohjattomia argumentteja minusta henkilönä ja kehdattiin kyseenalaistaa jopa mielenterveyttäni.

“Kuunteletko sinä edes minua?”, tämä pieni kysely laskee minut taas maanpinnalle. Tekisi mieli vastata että “kultaseni, totta puhuakseni, tällä hetkellä minua ei kiinnosta paskan vertaakaan sinun mielipiteet ja selitykset”. Minä voin lähteä ihan milloin vaan haluan ja katsotaan sitten kuinka moni teistä pyytää minut takaisin anteeksipyyntöjen kera. Tuskin monikaan, mutta sen tiedän että olette vielä enemmän kusessa kun yritätte miettiä lähtöni jälkeen että kenen kanssa ollaan sovittu mitä ja miten se laitepuoli toimikaan. Absurdia ja naurettavaa sinänsä koska ne jotka syyttävät kovimmalla äänellä ovat myös niitä jotka eivät ole tehneet yhtään mitään tämän projektin hyväksi. Jos viimeinkin päätän lyödä luun syvälle kurkkuun tuolle itkemiselle, minun ei tarvitse muuta tehdä kuin kysyä että mitä SINÄ olet tehnyt tämän projektin hyväksi? Useimmat ovat vain notkuneet mukana kun me yhden käden sormella lasketut henkilöt ollaan luotu nämä kaikki melkein tyhjästä. Joten syyttelyn sijasta kannattaa keskittyä siihen että miten saadaan tilanne taas normaalille tasolle.

Ja paskat. Tällaiset hetket lisäävät houkutusta selän käännölle ja kävelyä kohti ovea. Houkutus on suuri ja se suurenee joka viikko lisää.

Hapokasta? Ei liian.

Sinä istut siellä onnellisena sohvallasi ja ajattelet: kyllä kuka vain pystyy juomaan yli 3 lasillista kokista putkeen!! Me haastamme sinut kokeilemaan. Se ei ole helppoa. Ennen pitkää saatat löytää itsesi sanomasta “Ei vaan pysty, liian hapokasta!”

Antaa olla, ei tässä mitään yritetä todistaa. Se nyt on vain aivan uskomattoman hauskan näköistä kun ihmiset oksentavat limua nenästään eivätkä pysty uskomaan että sitä ei vain saa juotua enempää. Homman nimi on kaikessa yksinkertaisuudessaan saada livautettua pullollinen hapokasta mahdollisimman nopeasti käkättimestä alas keinoja kaihtamatta. Pullon kokoa ei ole ennalta määrätty, mutta pääsarjana toimii Olli Hokkanen Open Challenge 0.5 litran sprinttikisa.

http://www.ollihokkanenopen.com

Musiikkia, viikko 49/2006

Bad Sector: Plasma (1998)

Bad Sector: PlasmaItalialainen Massimo Magrini joka tunnetaan paremmin nimellä Bad Sector osaa hämmästyttää melkein jokaisella julkaisullaan ja samalla jaksaa positiivisestä ylläpitää mielenkiintoa hänen projektiaansa kohtaan. Syyhän on aika selvä. Se miksi itse pidän hänen musiikista johtuu pääasiassa siitä että hän osaa repiä mitä eriskummallisia äänipulsseja esim. sotilasradioista ja muista epätavallisista laitteistoista tai äänilähteistä joita käytetään täysin päinvastaiseen asiaan kuin musiikki ja sen jälkeen muokkaa näistä sykähdyttävää ja jopa ennenkuulumatonta taidetta. Pitäisin häntä jopa pienimuotoisena nerona omalla alallaan. Miksipä ei. Myös musiikin alaisuudessa nerothan usein luovat asioita ennenkuulumattomilla tavoilla ja täysin erilaisesta asetelmista. Vuonna 1998 Old Europe Cafe-levymerkin kautta julkaistu Plasma on erinomainen esimerkki tästä epätavallisten laitteistojen hyödyntämisestä musiikin teossa. Plasman pääteemana on sähköisyys eri muodoissa. Äänilähteinä ovat toimineet mm. korkeajännitteisiä muuntajia, VLF-taajuudella toimivia sähkömagneettisia spektrejä ja albumin mittakaavaa nostattaa avaruudessa sähkömagneettista säteilyä lähettävä neutronitähti. Tätä kuunnellessa voi tuntea itsensä taas niin pieneksi universumin rinnalla. Mutta mutta… Pelkästään kansikuvien perusteella odotin suoraan sanottuna isojen sekä massiivisten tesla-muuntajien jyrinää ja pauketta mutta itse julkaisun sisällys tuli täytenä yllätyksenä sillä tämä Plasma on enemmänkin minimaalista ja paikoitellen monitonista ambientia joihin ynnätään mikroskooppisen pientä sähkömäistä naksahtelua ja huminaa. Totta puhuakseni, tässä taitaa piilläkin se Plasman heikkous. Nimittäin korvien kautta albumilla ei välity niin hyvin se haluttu sähköinen teema mitä hän on yrittänyt rakentaa tai sitten en vai osaa tulkita tätä julkaisua oikein. Pitääkö tässä olla vähintään sähköinsinöörin paperit takataskussa jotta saisin paremman käsityksen levyillä käytetyistä äänilähteistä? Erittäin hyvä kysymys. Minun täytyy vielä täsmentää se asia että en ole pettynyt tähän julkaisuun. Vaikka odotukseni kohosi paljon korkeammalla albumin ympäri kasatun sähköisen teeman vuoksi ja en päässyt oikein sinuiksi Plasmalla käytettyjen “instrumenttien” kanssa mutta muuten tämä on erinomainen täydennys hänen rikkaassa backcataloguessa. Minimalistisuuden tavoittelu on hyvä osoitus herra Magrinin kyvyistä tehdä ja muokata myös matalasta huminasta musiikkia ja näin ollen erottua “tyypillisestä” Bad Sector-kaavasta. Hmmm… Onko hänellä edes jonkinlainen tyypillinen kaava tehdä tätä uskomatonta musiikkia. Enpä usko.

Bad Sector + Contagious Orgasm: Vacuum Pulse (2000)

Bad Sector + Contagious Orgasm: Vacuum PulsePlasma muodostui itselleni enimmäkseen pienoisten väärinkäsityksien, päinvastaisten odotuksien sumana ja itseasiassa tämä Vacuum Pulse on jokseenkin sinne päin sitä mitä henkilökohtaisesti odotin Plasmalta. Tosin Vacuum Pulse itsessään ylittää kaikki odotukset ja tarjoaa vielä kaupan päälle enemmänkin. Suljetun varastokeskuksen syrjemmässä kolkassa sijaitsevassa rakennuksessa ja lukittujen ovien takaa on hohtaa tuhansia pieniä valoja tieokoneista yms. vanhoista tutkimuslaitteistoista. Kaksi ihmistä on työskentelevät keskellä yötä ja Vacuum Pulse on näiden kahden hullun tiedemiehen vuosia kestänyt elämäntyö. Valot kirkastuvat hiljakseen kyseisen varaston uumenista samalla kun äänekäs, mekaanisesti sykkivä ja tasaisesti toistuva sähköinen impulssi kaikuu ja vahvistuu epämiellyttävineen laboratorio sivuäänineen. Ihmiskokeiden väärinkäytössä syntyvien tuskien loputonta tietä ei voi olla myöskään noteeraamatta. Mitä helvettiä tämä oikein on? Yksinkertaisesti vastattuna tämä on italialaisen Bad Sectorin ja japanilaisen Contagious Orgasmin yhteistyössä syntynyttä eri tyylien yhteen naittamista tai törmäyksiä. Riippuu siitä millä tavalla haluaa ottaa tämän julkaisun vastaan. Anyway… Noise, meet experimental ambient. Experimental ambient, meet noise. Suoraan sanottuna Vacuum Pulse on aikalailla mielen pahoinvointia aiheuttavaa sekä materian korruptiota tuottavaa häiriösignaalia. Japanilaiset ovat kieltämättä ja tunnetusti tässä asiassa listan ykkösenä, kiitos hedelmällisesti tuottavan noise-genren jonka kiistaton kummisetä Merzbow jaksaa edelleenkiin tekohengittää kyseistä genreä ahkerasti. Nyt ei onneksi tarvitse huolestua siitä että Vacuum Pulse sisältäisi yhtä voimakasta hyökkäystä ihmisen aivokuoreen korvien kautta mutta suurin piirtein sinne päin ollaan kallellaan. Bad Sector ei ole ikinä kuulostanut samaan aikaan näin epämiellyttävän luotaantyöntävältä mutta silti jaksaa sairaanloisen mielenkiintoa herättävällä tavalla ylläpitää kuuntelijan tässä julkaisussa kiinni. Tämä suorastaan naulaa kuuntelijan mukaansa koska on pakonomainen halua tietää mihin suuntaan nämä signaalit ja impulssit etenevät. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin.

Two things

(14:10:09) (T) http://www.youtube.com/watch?v=UomfLKQr57U whoa, shit got out of hand there
(14:12:44) (T) http://www.youtube.com/watch?v=UonEdXBl1xw although he makes up
(14:15:28) (c) haha
(14:17:47) (T) I know I’ll never look at Seinfeld the same again :D
(14:18:12) (c) ya. it will be WAY funnier now
(14:18:52) (c) every time Kramer busts through the door, in the back of my head I’d hear him saying “suuup niggers???”
(14:19:22) (T) Hahaha
(14:19:51) (T) He says he’s not racist though, but he had a whole bunch of racist shit ready to fling out
(14:20:39) (c) ya
(14:20:49) (c) he’s like “i’m not racist, i just hate niggers. that’s not racist, is it?”
(14:21:02) (c) “yes, that’s racist”
(14:21:12) (c) “oh. i think what i meant to say was that i AM a racist”
(14:21:20) (T) 2 things he hates, racism and niggers
(14:21:24) (c) hahahahah
(14:21:40) (T) But the guy in the audience was right though, he never did anything that was cool after Seinfeld

Musiikkia, viikko 48/2006. Part 2

Frank Klepacki And Jarrid Mendelson: Command & Conquer Tiberian Sun (Original Soundtrack) (1999)

Frank Klepacki And Jarrid Mendelson: Command & Conquer Tiberian Sun OSTKolmannella Command & Conquer soundtrackilla koko musiikkikonsepti on puhallettu ja heitetty avoimesta ikkunasta ulos. Itseasiassa olihan itse pelikin saanut uusia elementtejä hiiren klikkauksen ohessa tapahtuvaan tiberiumin keräilyn ja ammuskelun lisäksi. Tiberiumista tehtyjä aseita, ufo-teknologiaa, mutantteja ja ties mitä muita örkkimörkkejä jotka piti kai olla kehityskelpoisia ja toimivia uudistuksia mutta todellisuudessa vesittivät pelisarjan kolmannen osan pään ylitse kipuavaksi tv-sarjaksi jossa pääkäsikirjoittajat käyttivät kaikki makaaberit raapustukset nenäliinoista ja muutenkin huonotkin ideat samaan kauteen. But let’s get back to the music. Aikaisempien soundtrackien kitara ja pääasiassa tehdashallimainen industrial-asenne on muuttunut C&C Tiberian Sunilla syntsataustojen sävyttäviin ambient-kerroksiin ja muutenkin kokonaisuus on mennyt enemmän kokeellisempaan ja teknosävytteisempään suuntaan. Eittämättä tuleen mieleen 70- ja 80-luvun vaihteen hengenheimolaisuus jonka aikana esim. Tangerine Dream kokeili ja puski kaikenlaisia ideoitaansa syntikkatekniikoiden lävitse. Nyt nämä samat ideat heijastuvat ja kääntyvät 90-luvun lopussa samanlaiseen kokeiluun ja uutuuden hakuisuuteen. Ei sinänsä mitenkään huono liike jos minulta kysytään. Täytyyhän sitä jollakin tavalla piristää ja uudistaa pelisarjan äänimaailmaa mutta nyt jälkikäteen on aina helpompi olla viisaampi. Nimittäin tämä ei suinkaan ole huono soundtrack mutta täytyy muistaa että kyseessä on legendaarinen RTS-naksuttelu jonka musiikki suorastaan imaisee ruudinkatkuiseen tunnelmaan kahdella edellisellä soundtrackilla. Tosin Command & Conquer Tiberian Sunilla reaktio jää selvästi alhaisemmalle tasolle. Esim. en mahda sille mitään että kuunnellessani tätä levyä läpi ties kuinka monetta kertaa, vaistomaisesti ensimmäisenä ajatuksena pulpahtaa mieleen että tästä puuttuu se jokin iso tärkeä palanen. Ja ehkäpä pari muutakin asiaa. Mutta nyt keskityn enemmän tähän tärkeämpään palaseeen eli yhdestä biisistä joka kohoaisi muiden keskeltä ja herättäisi samanlaista fiilista kuin aikaisempien tuotoksien “Hellmarch” tai “Act On Instinct”. Tästä tasaisemmasta ääniaallosta ei vaan löydy sitä rimankohottajaa ja sen on yksi syy miksi tämä soundtrack kallistuu enemmän epäonnistumisen piikkiin. Soundtrackin viimeinen kappale, “Score” tuo tätä tutumpaa C&C tunnelmaa esiin mutta tässä vaiheessa se on jo liian myöhäistä.

Musiikkia, viikko 48/2006

Lustmord: Lustmord Rising (06.06.06) (2006)

Lustmord: Lustmord Rising (06.06.06)Edessäni on punaiseksi maalattu metallinen ovi. Vuosien korroosio on turmellut tätä jämäkkää ja anteeksiantamatonta alkuainetta tuottamalla ruostetta vartijan asemassa olevaan oven pintaan. Maalikin halkeilee ja paljastaa tumman metallisen sisälmyksensä kaikkien nähtäväksi. Silmäni tarkentuvat oven lukitusmekanismiin ja samalla oikea käteni etenee hitaasti kylmän metallin päälle. Juuri kun olen aloittamassa liikuttamaan ja avaamaan lukkoa auki, tunnen kuinka ovi värähtelee hiljakseen. Päästän otteeni nopeasti irti ja otan pari askelta taaksepäin. Tekeekö mieleni minulle temput vai onko tuolla oven takana todellakin se asia mitä etsin? Pelko ottaa taas vallan ja päässäni käyn sisäistä taistelua. “Vielä ei ole liian myöhäistä kääntyä ja lähteä kävelemään takaisin tulosuuntaan”. Ei. Minulla ei ole enää mitään syytä minkä vuoksi palaisin takaisin. Kerään rohkeuteni ja valmistaudun tarttumaan lukon salpaan uudestaan kiinni. Yksi, kaksi, kolme, ja kosketus. Ei mitään. Ovi ei enää värähtele. Yritän hivuttaa salpaa auki. Jumissa. Enemmän voimaa peliin. Hitaasti ja nykien salpa siirtyy. Pieni tömähdys kuuluu sen merkiksi että ovi on nyt valmis avattavaksi. Kosketan ovea kummallakin kädellä ja käyn vielä viimeistä taistelua pään sisälläni. “Edelleenkään ei ole myöhäistä kääntyä takaisin”. Tyhjennän mieleni ja hengitän rauhallisesti syvään. Avaan silmäni, tartun uudestaan oveen kiinni ja alan työntämään sitä auki. Kirskuen ja muutenkin pahaa ääntä pitäen ovi liukenee oikealle päin. *Krunch-klik* Ääni kaikuu sen merkiksi että ovi on nyt viimeinkin apposen auki. Kävelen varovaisesti oviaukon eteen ja näen ainoastaan jatkuvaa pimeyttä. Nenäni havaitsee ummehtuneen ilman mutta perässä tulee myös pistelevä ja epämiellyttävä haju. Oikea raajani alkaa tekemään edestakaista liikettä puristamalla kättäni nyrkkiin ja avaamalla sen. Tunnen kuinka sydämeni hakkaa rinnassani. Olen selvästikin hermostunut. Taitaa olla vielä viimeisen hermosauhun aika. Juuri kun saan savukkeen suuhuni ja zippoon tulta, syvästä pimeydestä kajahtaa torvimainen ääni. Niskakarvat nousevat pystyyn ja savuke putoaa huuliltani. “Nyt ei todellakaan ole paluuta takaisin”. Sytytän taskulampun mutta tässä pimeydessä siitä ei ole paljon apua. Näen vain mustaa verhoa joka kaappaa kaiken valon sisäänsä ja tuonne pitäisi mennä. Rauhoitan itseni laittamalla silmät kiinni ja hengittämällä suun kautta syvään. “Olenko valmis pistämään sieluni peliin astumalla tuonne pimeyteen?” Kyllä olen. Otan kolme askelta eteenpäin ja katoan mustan verhon taakse. Matkani helvetin syviin syövereihin on alkanut.

Tänä vuonna Lustmord teki paluun dark ambient areenoille eli uusi levy kolmeen vuoteen joka on itseasiassa livejulkaisu ja sen verran spesiaalin tästä tekee sen että julkaisun sisältö kattaa myös ensimmäisen Lustmord keikan 25 vuoteen. Tänä vuonna Los Angelesissa kuudes päivä kesäkuuta Satanic High Mass-tapahtumassa nauhoitettu Lustmord Rising (06.06.06) tarjoilee 20 vuoden edestä materiaalia yhdellä CD:llä miksattuna yhteen sekä myös uusien tuulien muodossa. Ei tätä levyä voi kuin täsmentää näillä sanoilla: helvetin vakuuttava esitys genren kiistattomalta ykkösnimeltä. Tutunoloisesta ilmapiiristä huolimatta, Lustmord Rising (06.06.06) suorastaan imaisee omaan syvään tunnelmaansa ja vie varomattoman kuuntelijan mennessään. Taattua Brian Williams laatua alusta loppuun ja julkaisu on selvä osoitus siitä että hän pitää edelleenkin tiukasti kiinni kruunustaan ja valtikastaan.