Uutta Imatran voimaa

Imatran Voimalta uusi levy ja kiertue

Kotimaisen elektronisen musiikin huippuihin kuuluva Imatran Voima juhlii toisen albuminsa julkaisua 23. joulukuuta LÄS-klubilla Helsingin Kuudennessa linjassa. Lisäksi yhtye esiintyy Jyväskylässä 22. joulukuuta ja Turussa 16. joulukuuta. Uusi The Welfare State of Mind -levy julkaistaan joulukuussa.

Duon toisen pitkäsoiton The Welfare State of Mind julkaisee skotlantilainen Mighty Robot -levymerkki. Yhtyeen aikaisempi tuotanto kattaa kymmenkunta single- ja ep-julkaisua sekä debyyttialbumin The Church Of Latterday Maggots, jonka julkaisi 2004 norjalainen Tellektro, osa mm. Röyksoppin ja Annien maineeseen nostanutta Telle-levy-yhtiötä.

Via Noise.fi

Luotettavuus… 100%

Viime yönä yhtäkkiä löysin itseni ennalta-arvaattomasta tilanteesta ja melkein heti mielen pienestä kolkasta pulpahtivat esiin erään pimeän talvisen illan tapahtumat. Tilannetta katseli kuin auki revittyä haavaa. Jotain oli tehtävä vaikka se tarkoittaisi hyppyä vaaralliselle alueelle. Vatsan pohjaa kouristeli kun pelkästään ajattelin asiaa ja samalla pelkäsin sitä pahinta mahdollista lopputulosta. Ei. En antaisi itselleni anteeksi jos en tekisi mitään. Edellisellä kerralla en aavistanut enkä nähnyt yhtään mitään mutta nyt kaikki merkit viittasivat siihen. Toinen asia oli epävarmuus luottamuksen suhteen. Siis luottamus minua kohtaan. Viime kuukausina olen hautautunut syvemmälle kuoreeni ja pitänyt etäisyyttä. Ihan vaan senkin takia että en halunnut vaivata muita ihmisiä omilla ongelmillani mutta nyt se sitten ensimmäistä kertaa läpsäisi takaisin päin näköä. Olinko mennyt liian etäälle omien asioiden takia etten ole viitsinyt ylläpitää hyvää suhdetta? Onneksi sain kuulla että luottamuksen suhteen ei ole mitään pelättävää. Hän ymmärsi minun tilanteeni. Mutta nyt oli vuorostaan oma vuoro tarttua kiinni ja ymmärtää häntä.

Musiikkia, viikko 47/2006. Part 3

Saltillo: Ganglion (2006)

Saltillo: GanglionSaltillo on yhden miehen projekti. Erittäin lahjakkaan sellaisen nimeltään Menton J. Matthews III. Pressitiedotteen mukaan hän on soittanut kaikki albumilla olevat instrumentit itse – näihin lukeutuvat mm. piano, basso, kitara, banjo ja kuten itse albumin kannessakin selvästi lepäävä viulu sekä unohtamatta tietenkään viulun sukulaista, sello. Kyseiset soittimet ja eritoten nämä kaksi viimeiseksi mainittua klassista jousisoitinta tuovat tälle debyyttialbumille ja myös trip-hop-genrelle raikkaan soitannan ilmavuudellaan ja luo hengittävää organisuutta siinä mielessä että albumi itsessään alkaa muistuttamaan cinemaattista kerrontaa. Itse asiassa Ganglionia voisi helposti pitää jonkinlaisena soundtrackina kuvitteelliseen elokuvaan. Eurooppalainen ja eritoten itäiseen ilmansuuntaan kalleellaan oleva produktio juolahtaa ensimmäisenä mieleen albumin synkän ja paikoitelleen jopa melankolisen mentaliteetin kuvastuvan tunnelman ansiosta. Hyvä esimerkki tuosta elokuvamaisuudesta on kappale yhdeksän, “Grafting”. Kuvittele DJ Shadow parhaimpina päivinä sämpläilemässä ja tekemässä elokuvamusiikkia. Juuri tuolta se kuulostaa. Todella likainen ja hidastettu amen break jota yhdistellään albumin synkähköön jousisoitin teemaan. Ja kun etnisen miehen vokaali vielä käynnistyy ja alkaa oudolla kielellä laulamaan. Piste i-kirjaimen päälle. Niin… Senkin voisi mainita että Ganglion ei täysin ole instrumentaali julkaisu. Osa kappaleista käyttävät puhesämplejä ja muita keskusteluja vauhdittaakseen etenimistä mutta levyltä löytyvät myös pari täysin vokaalein tuettua kappaletta jotka tasapainottavat tätä levyä sopivasti ja ylläpitävät mielenkiintoa alusta loppuun asti. Muutenkin ohjelmoidut rumpuloopit pitänevät albumin musiikkia pääsääntöisesti 90-luvun tyylisen bristol trip-hopin alaisuudessa, mutta projektin päämies on onneksi kurkottanut ja kolkuttanut myös muita elektronisia ovia. Ganglion tarjoilee myös esim. räväkkäämmän breakbeat poljennon omaavan “A Simple Test” ja kun taas “Backyard Pond” on rahisevan sekä raapiskelevan tulkinnan click-and-cut iDM:n kautta joka kuitenkin onnistuu ylläpitämään albumin teemaa ilman pelkoa siitä että se loitonnee ihan omiin sfääreihin. Ja kun vielä jatketaan tuota elokuvallista teemaa, kappaleen 11, “I’m On The Wrong Side”, kitaran liutuksineen ja niskakarvoja nostattavaan naisvookaalin avustuksella olisi oiva Silent Hillmainen end credits rolleri joka lähtee pyörimään sen jälkeen leffan pääsankari kuolee vesisateessa rakkaansa syliin pelastusoperaation päätteeksi. Tiedän. Aika kliseinen loppu mutta en mahda tälle mitään. Olenko kenties romantikko? Kannattaako minun edes tunnustaa jos olen tokaissut sen? Mutta mutta… Käsissäni on jälleen yksi henkeäsalpavaa julkaisu ja ehdottomasti yksi tämän vuoden kohokohdista. Perhana kun menin jo lätkäisemään vuoden albumin leiman viime kuussa sillä tässä on todella kova haastaja tuon tittelin haltijaksi. Nyt päässäni heräilee vielä yksi kysymys. Tai paremmin sanottuna edessämme on pieni ongelman ratkonta. Millä tavalla toteutat paremman albumin seuraavalla kerralla? Jos hän kopioi saman idean ja kirjoittaa samalla kaavalla tehtyä materiaalia, se ei välttämättä saa samanlaista innostusta kuin tämä debyytti. Noh, pohditaan sitä asiaa tarkemmin sitten kun se vaikea debyytin jälkeinen albumi on julkaistu.

Nähty: Casino Royal

Casino RoyalOhjaus: Martin Campbell
Käsikirjoitus: Neal Purvis, Paul Haggis, Robert Wade, Ian Fleming (Novel)
IMDB: Casino Royal (2006)

Vuoden 2006 James Bondilla on ylisuureksi paisunut ego. Juuri tuplanolla-natsat (eli luvan tappaa) saanut MI6-agentti murskaa leukaluita omaksi huvikseen ja antaa vihollisen hikoilla tuskassaan ennenkuin tarjoilee viimeisen voitelun. Kylmän viileä ja tyly asenne on arkipäivää tällä miehellä eikä hän pelkää ottaa oikoteitä saavuttaakseen päämääränsä. Röyhkeä, arvaamaton, kontrolloimaton ja ennenkaikkea esimiesten kauhu. Täysin päinvastainen henkilö mihin me ollaan edellisissä elokuvissa totuttu. Elokuvan tulkinta kertookin Bondin ensimmäisistä askeleista tässä lyhytikäisessä ammatissa ja tämähän oli myös hahmon luojan, Ian Flemmingin ensimmäinen novelli ja täytyy myöntää että Casino Royal on kääntynyt erittäin hyvin tämän päivän high-tech lelujen aikakaudelle heijastamalla nykypäivän maailmaa terroristi-pelkojen ja rahaa pyörittävien instanssien välillä. Kylmän sodan venäläiset agentit ovat vaihtuneet häikäilemättömiin pankkiireihin jotka yrittävät saada tarvittavat rahat kokoon pokeripöydän kautta.

Nyt elokuvan katsottuani, jälkikäteen ei voi muuta tehdä kuin nauraa epäilijöiden suuntaan ja siitä minkälaisen naurettavan haloon Daniel Craigin valinta Bondiksi synnytti. “Todellinen Bond ei ole vaaleahiuksinen” oli muistaakseni yksi absurdi argumentti mitä puristit käyttivät. Ja sitten oma lukunsa itkemisestä oli kun vihjattiin että hän ei välttämättä juo dry martineja tai aja Aston Martinilla. Kaiken huippu taisi olla se että väitettiin röyhkeästi nykypäivän Bondin olevan myös kallellaan omaan sukupuoleensa. Eli kaiken maailman paskaa yritettiin levittää maailmalla ennenkuin itse elokuva saapui teattereihin. Ja nythän me tiedetään mikä on todellinen laita tämän elokuvan suhteen. Casino Royal on saanut pääasiassa ylistäviä arvosteluja ympäri maailmaa (tämänhetkinen Rotten Tomatoes prosentti on 95%) ja nyt myös allekirjoittanut ei voi tehdä muuta liittyä tähän joukkooon ja olla erittäin tyytyväinen tähän filmaukseen joka päihittää ylivoimaisesti kaikki Pierce Brosnanin tulkinnat tästä britannian ykkös-agentista. Sean Connery taisi saada helvetin kovan kilpailijan.

Musiikkia, viikko 47/2006. Part 2

Orbital: In Sides (US Ltd.Ed.) (1996)

Orbital: In Sides (US Ltd.Ed.)Kun ensimmäisen kerran hankin tämän julkaisun (eli nyt hallussani on hieman eri painos), aluksi pidin In Sidesia varsinaisena outolintuna heidän back-cataloguessa mutta nyt vuosien varrella tästä on muodostunut minun korvissani yhdeksi vahvemmista albumeista tai voisin jopa pitää tätä THE Orbital albumina minkä Hartnollin veljekset ovat tuottaneet viisitoista vuotta kestäneen uransa aikana. Nimittäin tämä neljäs albumi, In Sides on selkeä askel lähemmäksi tutumpia elektronisia genrerajoja ja on siinä mielessä epä-Orbitalmainen liike. Mutta kuten tiedämme, Orbital taplasi kaikki asiat omalla tinkimättömällään tyylillään mutta joskus täytyy myös ottaa pienoisia riskejä uudistaakseen omaa soundiaan. In Sides on oiva esimerkki tästä riskinoton täydellisestä hallitsemisesta ja sen onnistumisesta. Albumilta ehkä puuttuu sellainen klassikkostatuksen omaava kappale kuten esim. ensimmäisten julkaisujen “Chime” tai “Halcyon + On + On” mutta albumin vahvuus on siinä että Orbital osoittaa musikaallista kehittymistä ja ovat samalla osanneet rakentaa alusta loppuun asti kokonaisuuden jossa ei ole yhtään viallista tai häiritsevää osaa. Kuten sanoin, klassikkostatukset ehkä puuttuvat mutta on albumilla myös näitä vahvempia edustuksia. Hyvänä esimerkkinä on yksi oma henk.kohtainen favorite Orbital flavour, eli mm. videopelin Wipeoutin soundtrackilta tuttu “P.E.T.R.O.L.” – futuristinen sekä kokeellinen trippi rumpu-basso-junkan sävyttämässä maailmassa joka on yhä edelleenkin tänä päivänä yksi sykähdyttävimmistä värinöistä tuossa genressä. Ja herranjestas, tuohan kappale tehtiin jo kymmenen vuotta sitten eikä se ole vanhentunut yhtään. Niin se aika vaan etenee täällä maan päällä. Sitten oma lukunsa on “The Box”. Ensimmäinen installaatio on valveunimaisen tunnelman omaava jonka päätehtävänä on valmistella kappaleen toista osaa kauniilla ja haurailla melodioilla kunnes jälkimmäinen osa on latautunut. Part 2 suorastaan hypähtää hereille, alkaa liikehtimään ja etsimään omaa päämääräänsä Orbital-universumissa luodulla renesanssi-melodiallaan… In Sidesia on myös säädelty elektron tahdittamalla biitti valinnoilla joka kuuluu selkeästi tällä julkaisulla ja ottaa täysinäisesti vallan itselleen kahdessa viimeisessä kappaleessa. Eli albumin toinen kaksiosainen installaatio, “Out There Somewhere?” joka on periaatteessa 24 minuuttia sulaa mielenlaajennusta pienineen blip-blop sämpleineen. Addiktiivista ja erittäin vaarallista pitkään altistuneena. The way i like it. Mutta kuten tuossa alussa mainitsin, omistan jo tämän albumin entuudestaan ja hankin tämän toisen painoksen vain ja ainoastaan tuon bonus CD:n takia. Kyseinen CD sisältää kaksi Orbitalin EP:tä, “The Box” neljänä eri versiona ja “Times Fly” joka jatkaa tätä muiden genrerajojen tutkimistä vielä selkeämmin ja ehkäpä sen takia se ei oikein saa niin hyvää vastakaikua minulta. Orbital ei yleensä tee näin itsestäänselvyyksiä. Noh… Minulle tämä bonus CD oli must hankinta tuon “The Box” EP:n takia. Kolme muuta versiota jatkavat tuota härön melodian saattelemista eteenpäin uusiin ja vielä enemmän oudompiin yhtälöihin.

Varastan idean

Maailma on pullollaan turhia päiviä jota pitäisi viettää vaikka aikaa on muutenkin niin niukasti. Ja eikös nämä takkutukkaiset ja reikämäisen pään omaavat idiootit ole kehittelemässä jotain ideaa jossa ei ole päätä eikä häntää. Varsinkin sellaisessa kuin hyvinvointivaltiossa nimeltään Suomi. Eivät tainneet oppia edellisestä Helsingin keikasta yhtään mitään. Eli lisää pamputusta takaraivoon.

Musiikkia, viikko 47/2006

Jesper Kyd: Hitman: Codename 47 / Hitman 2: Silent Assassin OST

Jesper Kyd: Hitman: Codename 47 / Hitman 2: Silent Assassin OSTMinulla oli järkkymätön ja jopa naurettavan jääräpäinen päätös näiden kahden soundtrackin suhteen. Päätin jo viime vuoden puolella että ostan tämän julkaisun vasta sen jälkeen kun olen saanut virallisen Hitman Contracts soundtrackin käsiini. Kai se jotenkin looginen selitys löytyy siitä etten halunnut olla katkera tai muuten kyrpiintynyt sen suhteen että levyhyllystäni löytyy vain kahden ensimmäisen Hitman pelin soundtrackit. En vaan halunnut minkäänlaista ylimääräistä muistutusta epätoivoisesta etsinnästäni saada yksi pelisoundtrackien parhaimmista levytyksistä. Noh, kuten saatatte arvata, pari kuukautta taaksepäin sain viimeinkin hankittua Contractsin soundtrackin ja sehän tarkoitti että tämä kahden CD:n julkaisu oli viimeinkin vapaata riistaa minun ostoslistallani. Nyt ei todellakaan ollut pulaa että mistä suunnasta lähtisin ostamaan tätä julkaisua, vaan enemmänkin tilin saldo ja kuinka nopeasti levy kolahtaa postilaatikkooni oli ne viimeiset ratkaisevat tekijät tätä hankittaessa. Mutta selitykset sikseen ja siirrytään itse musiikkiin.

Kuten jo mainitsin, tältä julkaisulta löytyy kaksi CD:tä. Ensimmäinen levy sisältää aikoinaan ainoastaan PC:lle julkaistun Hitman: Codename 47 pelin soundtrackin ja jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvät Hitman 2: Silent Assassin musiikit. Kiitos Contracts soundtrackin ja muutenkin elektronisen musiikin suurena ystävänä, ensimmäinen Hitman soundtrack vetoaa minuun paremmin koska biisien rakenne on selkeämpi ja kokonaisuus myös helpommin saavutettavissa. Eli tarkoitan sitä että tämä on enemmissä määrin kuin kuuntelisi albumia eikä sitä perinteisempää soundtrackia. Tietenkin levyn elektroninen yleisilmekin on se yksi tärkeä asia joka tarrautuu minuun helpommin kiinni. Mm. nopeat trip-hop biitit ja hidastetut industrialmaiset murentajat yhdistettynä epämääräiseen taustakolinaan luovat nopeasti kovan ja alkeellisen ympäristön mutta samalla tuovat kokeellisemman tunnelman. Juuri niinkuin vanhempien pelisoundtrackin tapauksessa yleisistä asiat ovat. Ei tämä pelin ensimmäinen soundtrack ole tietenkään täydellinen. Se on tuotannon takia enemmänkin hiomaton timantti mutta joskus karheammat kulmat antavat sen sopivan säväyksen kokonaisuudelle. Mutta kuitenkin sopiva ja toimiva soundtrack ensimmäiselle pelillä ja kun musiikki itsessään on vielä sitä perinteisempää pelisoundtrack osastoa joka vetoaa siihen tiettyyn yleisöön eikä tietoisesti yritä haastaa mm. Hollywood tuotantoa. Ei ainakaan vielä… Nimittäin sitten Jesper Kydiltä tuli Hitman 2 joka puhdisti jäljet ja aloitti kaiken puhtaalta pöydältä. Hitman 2: Silent Assassin pelin musiikki pokkasi palkintoja pelialalta, keräsi mainetta myös isommissakin piireissä ja olihan se selkeästi riman kohottoja, ei ainoastaan tälle pelisarjalle vaan myös muidenkin pelisoundtrackien suhteen. Jo heti “Main Title” kertoo mikä tämän soundtrackin idea on. Suuret puheet ja vielä isommat eleet. Eli puhun jättimäisestä symphonia orkesterista ja siihen ynnätystä kuorosta. Budapest Symphony Orchestra ja The Hungarian Radio Choir tuovat yhdessä eeppisyyden ja cinemaattisen soitantatyylin tähän pelisarjaan ja se on tervetullut uudistus. Mm. pelin eri sijannit tulevat musiikissa hyvin esiin mutta jokin alkaa mättämään kuunnellessani tätä jatko-osalle tehtyä soundtrackia. Ikäväkseni minun täytyy todeta että tämä soundtrack putoaa helposti siihen tuttuun kategoriaan eli se toimii itse pelissä paremmin kuin CD:ltä soitettuna. Selkein syy löytyy siitä että noin 2 minuutin pituiset cuet aiheuttavat sen että yhtenäisyyden tunne kappaleiden väliltä katoavat nopeasti kun seuraava cue lähtee soimaan. Täytyy vielä täsmentää että en tietenkään vähättele tätä Hitman 2: Silent Assassin soundtrackia. Tämä on pelialan legendaarisimmista soundtrackeista ja yksi niistä must hankinnoista kerääjien keskuudessa.

Tekno on edelleenkin paskaa


teknomusiikki aiheuttaa kuurovauriota

Strike three…

No nyt sitäkin on sitten viimeinkin testattu. Nimittäin Coca Cola Zero – tätä suurella volyymilla hypetettyä juomaa. Coca Colan kaksi edellistä yritystä ovat olleet sellaista kamalaa kuraa etten ainakaan minä ole ole pystynyt niitä juomaan yhden pullon jälkeen yhtään enempää. Mitäs näitä aikaisempia litkuja nyt olikaan? Coca Cola with lemon. Ensimmäisenä tuli mieleen että mikäköhän sekasikiö tätä ainetta erittää munuaisissa ja lopulta valuttaa elimellään näihin pulloihin. Eerhh… En edes halua tietää. Lemonin jälkeen markkinoille ilmestyi uusi versio Coca Cola Lightista jossa käytettiin uutta makeutusainetta nimeltään sukraloosi. Itselläni jotenkin tuli sellainen vaikutelma että Coca Cola on luonut juomien version pansuolasta. Ainakin makunystyrät ihmettelivät ja kyselivät että mitä vittua sinä kaadat nyt kurkusta alas. Eli suuret kiitokset että tuhositte lightin tuolla moskalla.

Ja nyt on uusin äpärä markkinoilla, Zero. Itse ainakin vitsailin heti kun mainokset rupesivat pyörimään TV:ssä että “tämä taitaa olla enemmänkin real nothing, zero taste tyylinen juoma”. Täytyy myöntää että kyllä tämä Zero päihittää nuo kaksi edellistä yritystä helposti mutta ei tälläkään ole mitään syytä juhlimiseen. Maku katoaa juuri kun sen saa vedettyä kurkusta alas ja kun jotenkin saa makunystyröillä otettua sitä tuntumaa, ensimmäinen vaikutelma on että tämähän on kuin vedellä lantrattua Pepsiä. Back to the drawing board, boys.

Musiikkia, viikko 45/2006. Part 3

VA: Metal Gear Solid 3 – Snake Eater (Original Soundtrack) (JAP Import) (2004)

VA: Metal Gear Solid 3 - Snake Eater OSTVuosituhannan vaihteen jälkeen pelisoundtrackien taso on noussut rajusti ylöspäin että nykyään isommissa projekteissa näihin panostetaan oikein tosissaan. Niinkin paljon että Hollywoodin kovapalkkaisimmat säveltäjätkin ovat tajunneet nykypäivän videopeligenren oivaksi maaperäksi jota voi muokata miten haluaa. Hollywood tuotannoista tuttu mies, Harry Gregson-Williams oli yksi näistä henkilöistä joka palkattiin tähän yhteen Sony Playstationin isoimpiin peliprojekteihin kuuluvaan Metal Gear Solid-pelisarjaan tekemään musiikkia ja jälkikin on sen mukaista. Metal Gear Solid 3:n soundtrack on kuin läpileikkuu mahtipontiseen Hollywood-mättöleffaan. Eipä ihme sillä nykyään pelit ovat parhaimmillaan kuin interaktiivisia elokuvia – pelatessa niihin päästään syvälle luotuun maailman sisään ja musiikki auttaa tässä paljon. Pitäisin tätä Metal Gear Solid 3: Snake Eater soundtrackia jopa niin sanottuna textbook casena erittäin hyvin onnistuneesta soundtrackista joka nostaa fiiliksen nopeasti kattoon ja herättää tunteita voimakkaasti esiin. Ensimmäisenä raitana soi julkaisun toisen pääsäveltäjän eli Norihiko Hibinon kirjoittama alkutunnari joka on yllättäen kuulostaa kuin se oli luotu James Bond elokuvaan. Ainakin minulle mielikuvitus alkaa rakentamaan ja kuvittelemaan nimiluetteloa joka pyörii kuvaruudussa samalla kun alastomat naiset liukuvat ruudun reunasta toiseen. Kun tuosta on päästy yli… BOOM! Headshot! “Metal Gear Solid 3 Main Theme” lähtee ryminällä käyntiin. Kuusi ja puoli täydellisyyttä hipovaa minuuttia jonka aikana Harry Gregson-Williams pistää veret kiehumaan ja pumppaamaan suonissa. Ainakin minä kiljun riemustani melkein kuin pikkutyttö kun pääteeman puolessa välissä perinteiseen scoretyöskentelyyn sekä jo valmiiksi raskaasti elektroniseen painottuvaan cueen esitellään vielä lisäksi likaisesti soljuva acid-rytmi joka samalla tuo mukanaan vauhdikkaat breakbeat poljenneot. Mutta miksikö sanon että se hipoo täydellisyyttä? Harry Gregson-Williamsin osuus näillä kahdella CD:llä on paljolti velkaa The Rock soundtrackille, ainakin juuri mainittu “Main Theme” ja jälkimmäisellä CD:llä soiva “Debriefing” on aika selkeä esimerkki siitä. Mutta taaskaan ei aleta osoittamaan syyttävällä sormella ja väittämään etteikö tämä olisi omanlaisensa tuotos. Kieltämättä The Rock on toiminut hyvänä kasvualustana ja nyt melkein vuosikymmen myöhemmin Metal Gear Solid 3 vie tätä tuttua kaavaa suurempiin ja uuteen suuntaan orgaanisuudellaan sekä samplerien ja muiden laitteiden yhteennaittamisella. Elektronisen musiikin suurkuluttajana ja pienoisena junkiena en voi muuta kuin ihailla ja kuunnella nauttien sitä miten hyvin nämä score-osuudet on liitetty nykyteknologian synnyttämiin pulsseihin. Vaikka en ole itse pelannut kyseistä peliä yhtään, joskus pelkästään korvat riittävät kertomaan minulle laadukkaasta soundtrackista kun se tulee vastaan. Nyt taisi tulla jonkinlaista tunkua tuonne henk.koht. TOP-5 pelisoundtrackien listalla.

Musiikkia, viikko 45/2006. Part 2

Alexander Brandon, Michiel Van Den Bos & Dan Gardopee: Deus Ex – Game Of The Year Edition (Original Soundtrack) (2001)

VA: Deus Ex GOTY OSTEräänläinen graalin malja on kädessäni. Tai siis minulle tämä soundtrack on selkeä graalin malja. Melkeinpä “nahkaruoska vyöllä, nahkatakki päällä ja Indiana Jonesin tyylinen hattu päässä” mentaliteetin kanssa tätä CD:tä ollaan metsästetty kuin henkeni olisi riippunnut siitä. Ja nyt viimeinkin pitkän etsimisen ja lompakkoon tekevän ison loven jälkeen sain tämän harvinaisen teoksen levyhyllyäni koristamaan. Mikä tästä pelisoundtrackista sitten tekee niin erikoisen? Ensimmäisenä pitää mainita se että Deus Ex on näitä harvoja PC-pelejä joita vielä tänäkin päivänä jaksaa pelata kerran vuodessa läpi, ei tietenkään sen välkkyvän ja ensimmäisen Unreal moottorin turvin pyörittävän vanhan grafiikan vuoksi vaan hyvin kirjoitetun salaliittoteorioiden ympäri käärityn juonen sekä erinomaisen tunnelman ansiosta. Ja yksi iso tärkeä osa pelin tunnelman luonnissa on tämä soundtrack. Vaikka tältä Game Of The Year Edition CD-levyltä löytyvä musiikki on remasteroitu ja samalla saanut hieman uutta virtaa suoniinsa uudelleen tuotetuilla sämpleillä sekä pienoisen remiksauksen muodossa, kylmä fakta on edelleenkin se että tämä on vain pieni pintaraapaisu itse pelin tunnelmasta. Nimittäin alkuperäinen peli sisältää sellaisen terävän tasaisen 111 musiikkiraitaa eli yhteensä melkein neljä tuntia musiikkia. Noh, mikä tästä tekee parhaan pelisoundtrackin ikinä ja luo niin hyvän tunnelman itse pelissä? Yhdellä sanalla sanottuna, vaihtelevuus. Toinen sana ynnättynä, monipuolisuus. Jokaiselle kaupungin osalle sekä tehtävän luonteelle välittyvät omat teemat. Ja tietyn kaupungin sisällä tapahtuvat erikoisemmat tilanteet kuten esim. taistelukohtaukset ja jopa päähahmon kuolon korjaukselle löytyvät uniikit kappaleet. Eli jos ryhdyt taisteluun esim. New Yorkissa tai Pariisissa, kummassakin paikkaa soi täysin erilainen musiikki. Tämä vaihtelevuus tekee siitä tänäkin päivänä erinomaisen soundtrackin. Ei tarvitse kuunnella aina sitä samaa raitaa kun liikut kaupungista toiseen tai ryhdyt nyrkkihippasille pahojen poikien kanssa. Oma pienoinen viehätys löytyy siitä että kyseisen pelin soundtrack on tehty ja tuotettu täysin tracker-pohjaisilla ohjelmilla. Eli vanhan kunnon old school demoscene soundia joista löytyy yllättävän tulista potkua. Nimittäin kun tarkemmin kuuntelee, osassa kappaleista löytyy selkeä scoremainen rakenne ja tulee helposti sellainen ahaa-elämys kun tajuaa että nämä kappaleet on kuin melkein suunniteltu oikeille soittimille mutta jonkinlaisen käänteisen perverssion takia tämä soundtrack on tehty näillä trackereilla. Vaikka tracker-pohjainen software ei ohjelmana ole mitenkään kummoinen, riittää kun tekijällä on ollut sitä kunnianhimoa ja uskallusta viedä työtäänsä uudelle tasolle. Ja sitä tämä Deus Ex soundtrack on alusta loppuun asti.

Musiikkia, viikko 45/2006

Venetian Snares: Hospitality (2006)

Venetian Snares: HospitalityKanadan jäätyneestä helvetistä ponnistava kunniaton, pelkotiloja välittävä ja biittejä epäinhimillisesti rääkkäävä breakcore-kirurgi Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on taas täällä. Nyt ollaan jo loppuvuoden puolella ja tämän vuoden toinen julkaisu, kuuden biisin EP:n muodossa tarjoiltava kokonaisuus tipahti viimeinkin syliini. Vuoden viimeisiä kuukausia eläessämme, aikataulu juolahtaa ensimmäisenä mieleen, nimittäin tässähän loppuu kohta aika jos hän aikoo vielä täräyttää kolmannen albuminsa markkinoille. Tuskinpa tulee. Ainakin tämä Hospitality vihjailee siihen malliin. Ai mitäkö se kuiskii minun korvakäytäviini? Hospitality on selkeä pidennys/jatko-osa aiemmin tänä vuonna julkaistulle Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms levylle jossa herra Funk tutkiskeli uusia, tuntemattomia ja jopa tuoreita iDM/breakcore-polkuja. Taas löydän itseni samasta tienhaarasta jossa kysyn itseltäni: “vihaanko vai rakastanko tätä tuoreinta tuotosta?” Nyt täytyy myöntää että minulla on aika ristiriitaiset tunteet Hospitalitya kuunnellessani. Nimittäin Cavalcaden jälkeen tämä kuulostaa… en käytä sanaa tylsä vaan enemmänkin toistolta. Ehkäpä se johtuu siitä että henkilökohtaisesti olen tottunut siihen palveluun että mies julkaisee joka kerta täysin erilaisen albumin ja nyt yllättäen naaman eteen tuodaan lautasellinen uudelleen lämmitettyä eilistä muhennosta jääkaapista. Toki minun pitää olla myös rehellinen ja myöntää sekin asia että tälläkin julkaisulla omat pienet hyvät hetkensä. Levyn aloittava Frictional Nevada on sitä kovaa ja intensiivistä Vsnares työskentelyä jota ei voi kuin rakastaa avoimesti ja ottaa vastaan avosylin. Biitit paukkuu siihen malliin että takatukkakin huojuu ja kuulokäytäviä tukkiva korvavaikku irtoaa kun kuulokkeisiin lisää volyymia vaiheittain. Mutta esim. Hospitalityn loppupuolella soiva “Cabbage” on kuin kaikumainen jäänne Cavalcaden “Donut” kappaleesta. Mikään muu ei ole muuttunut kuin eri sämple joka toistaa elintarvikkeen nimeä. Kai minä tällä epämääräisellä jorinalla yritän sanoa että jos tämä EP olisi julkaistu ensi vuoden kahden-kolmen rykelmässä, silloin se olisi varmasti saanut erilaisemman vastaanoton mutta julkaistuaan tämän heti Cavalcaden jälkeen, Hospitality tuntuu liian turvalliselta ja samanlaiselta koska nämä kaikki on jo kuultu muutamaa kuukautta aikaisemmin.