Nähty: Jackass Number Two + Over The Hedge

Jackass Number TwoOhjaus: Jeff Tremaine
Käsikirjoitus: Jeff Tremaine, Spike Jonze, Johnny Knoxville
IMDB: Jackass Number Two (2006)

Jackass oli aluksi sellainen outo ilmiö joka yllättäen löi kunnolla läpi nykyisessä televisioviihteessä. Ja nyt siitä on poikinut spinoffeja ja ties kuinka monta kopiota maailmalla (mm. Suomen Duudsonit). Mutta voiko tätä kutsua edes viihteeksi? Kyllä voi. Oman ruuminsa kurittaminen eri tavoilla voi olla myös hauskaa. Se vaan pitää tehdä oikein sekä ennenkaikkea mielipuolisemman tuntuman kautta. Unohtamatta tietenkään onnistuneen sekä vähemmän onnistuneesti suoritetun tempun jälkeen nauretaan räkäisesti päälle. Kun kävin viimeksi katsomassa näiden kavereiden ensimmäistä pitempää tuotosta leffateatterissa, jälkikäteen sain ihmettelyä että miten ihmeessä pystyin tuhlaamaan rahaa tähän navan alapuolelta sikiävään törkyyn. Yksinkertaista. Tämä on sitä aivojen nollausta parhaimmillaan ja eihän ihmisen tyhmyydelle ja tuhovietille voi muuta tehdä kuin nauraa. Ja sitä naurua tämä jatko-osa myös tarjosi alusta loppuun. Stuntit olivat tällä kertaa isompia, enemmän hullumpia ja paljon paremmin suunniteltuja sekä ennen kaikkea paljon hauskempia kuin edellisessä leffassa. Ennio Morriconen Hyvät, pahat ja rumat soundtrackilta lainattu "The Ecstasy Of Gold" antaessaan tahtia introlle ja samalla pientä ennakkovaroitusta tulevalle... Tämä elokuva jättäisi jonkinlaisen arven katsojan kroppaan tai mieleen. Onneksi vain vatsalaukku joutui uhrin asemaan kun naurua tuli sen verran paljon pumpattua ulos suusta. Totta puhuakseni, en edes muista milloin viimeksi olen nauranut näin paljon yhden leffan aikana elokuvateatterissa. Onnistuin myös saavuttamaan sen melkein saavuttumattoman eli hervoton ja kontrolloimaton naurukohtaus jonka aikana vedetkin valui silmistä. Kiitos tälle kuuluu itse vihtahousun yllättävä (tai paremminkin epätoivoisesti räpiköivä) esiinmarssi suoraan syvästä manalasta. Pari pakollista eritteillä leikkivää ja oksennusreaktioita kutkuttuvaa kohtausta oli myös laitettu mukaan mutta onneksi ne eivät hidastaneet tätä naurutahtia liikaa. Eli jos haluat nauraa elämäsi kyllyydestä kun nämä henkilöt tekevät uskomattomia temppuja, rakentavat jäyniä toisilleen ja siinä samalla satuttavat itseään, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa tämä Jackass Number Two vaikkei olisikaan niin hirveän suuri fani. Itse en hirveästi odottanut tältä leffalta mutta yllättäen tämä osoittautuikin vuoden hauskimmaksi kaksituntiseksi.

Ice Age 2Ohjaus: Tim Johnson, Karey Kirkpatrick
Käsikirjoitus: Len Blum, Lorne Cameron, David Hoselton, Karey Kirkpatrick
IMDB: Over The Hedge (2006)

Sen sijaan Over The Hedge oli turhempi tekele näiltä Shrekin tekijöiltä. Puhdasta, mautonta ja hajutonta. Tuolta se tyypillinen viattomien hyväksikäytöstä kertova juoni näytti. Tai noh, noihin sanoihin voi summata tämän koko leffan. Ääninä toimivat Hollywood-näyttelijätkään eivät herättäneet mitään suurta reaktioita. Enemmänkin tuntui kuin katsoisi naama vakavalla ilmeellä luettuja lineja. William Shatner oli se pahin pettymys. Koko leffan aikana valmistauduin siihen että hän olisi repäissyt jotain nerokasta hihastaan mutta sekin jäi tapahtumatta. Harmi vaan, hahmoissa oli paljon potenttiaalia mutta nyt suurin osa siitäkin jätettiin käyttämättä. Ehkäpä on vaan parempi pysyä niissä originaali sarjakuvissa.

Musiikkia, viikko 43/2006. Part 2

Biotron Shelf: 33 Minutes North (2006)

Biotron Shelf: 33 Minutes NorthMm. U-Cover ja Toytronic edustivat pidemmän aikaa korvissani sellaisiltä julkaisijoilta jotka eivät saaneet hirveän suurta vastakaikua itseltäni. "Blah, nämä samat ideat käytettiin jo 90-luvulla", taisi olla se yleisin kommentti joka pulpahti suustani ulos ennenkuin juuri kuunneltu julkaisu katosi bittiavaruuteen. Mutta nyt haravoituani U-Coverin pieniä painoksia julkaisevan CDR sublabelin, sieltä löytyi siinä määrin kiinnostava Biotron Shelfin debyyttijulkaisu 33 Minutes North joka ilmoittaa ainakin minulle että ehkäpä ei kannata niin paljon pitää kiinni tuosta jääräpäisesta kuunteluasenteesta joka ottaa aina silloin tällöin yliotteen pääkopassa. Mutta mutta... Kaivettuani lisää tietoa tästä projektista, nimen takaa löytyi kaksi henkilöä - brittilaiset Wil Bolton a.k.a. Cheju ja Murray Fisher a.k.a. Mint. Luetun perusteella miehet omistavat oman ns. non-profit levy-yhtiön (Boltfish) sekä ovat tuottaneet ja julkaisseet sooloprojektien alaisuudessa mm. paljon ilmaista musiikkia digitaalisia formaatteja hyväksi käyttäen. Heidän soolotuotantoon en ole vielä tutustunut mutta eiköhän sinnekin päin pitäisi alkaa kohta kallistumaan. Ainakin tämä 33 Minutes North lätkäisee sen verran takuuvarman ja positiivisia tunteita nostattavan 40 minuutin kuuntelumatkan värähtelevän tärykalvon lävitse. Albumin materiaali keskittyy enemmälti tuohon kevyempään iDM-tahditukseen sekä lämpimään ja aaltomaisiin syntsa-taustoihin mutta julkaisun viehätys löytyy siitä että se osaa repäistä uuden sivun melkein jokaisella biisillään ja sen jälkeen sulautuu seuraavaan kappaleeseen saumattomasti. Hyvä esimerkki tuosta uuden sivun repäisystä on 33 Minutes Northin kolmas kappale "Nervous Systems" jonka yllättävä 4/4 perustuva biitti vetää kuuntelijan aluksi hämilleen mutta nopean toipumisen jälkeen pää alkaa keinumaan edestakaisin hyväksymisen merkiksi. Synkempää puolta julkaisulla tarjoavat albumin puolessä välissä soivat scifistinen "She Gave Me Dark Thoughts", "Broken Transmission" ja "Spindle" jotka tarjoilevat mini-Gridlockmaisen tunnelman särkyvineen bassoineen ja rikkinäisiin biitteineen. Ja tunnetustihan iDM-julkaisu ei ole yhtikäs mitään jos sieltä ei löydy sitä pidempää ambient-kappaletta. Julkaisun viimeistelee raskaampi ambient lievitys "Displacement" joka jatkaa tuota albumin aaltomaista liikettä suuremmilla mittakaavoilla jättäen kuuntelijan lopuksi kysymään sitä tärkeää kysymystä - "aloitetaanko taas alusta?". Kyllä kiitos.

Musiikkia, viikko 43/2006

Squaremeter: The Frozen Spark (2005)

Squaremeter: The Frozen SparkKaksi edellistä m² - tai helpommin lausuttuna - Squaremeter albumia, War Of Sound sekä Aswad olivat ryhdikkäästi seisovan rytmisen ja hypnoottisen ambient-glitchin riemuvoitto. Varsinkin jälkimmäinen näistä kahdesta julkaisuista oli ensimmäisinä kuuntelukertoina ja yhä puhkisoitetun savuisen CD:n jälkeenkin se on hitaasti sulateltuna mieltäräjäyttävä kokemus. Itämäiset elementit oli aseteltu juuri niihin oikeisiin paikkoihin ja pakko myöntää että tämä raskaampi mauste ei ole ikinä kuulostaneet missään näin hyvältä elektronisessa musiikissa. Mutta nyt ollaankin tiukasti kiinni vuoden 2005:n julkaisussa. Nimittäin The Frozen Sparkilla jo heti ensimmäinen minuutti kertoo uusista tuulista. Jokin on muuttunut tai paremminkin sanottuna koko Squaremeter konsepti on muuttanut suuntaansa täysin uusiin syvyyksiin. Sen kuulee ja aistii kaikessa. The Frozen Sparkilla aika on hidastunut. Kaikki turhemmat kilkkeet edellisiltä levyiltä on poistettu häiritsemästä ja samalla itse rytmikoneisto on joutunut pahimpien leikkurien alle. Aswad ainoastaan kaikuu parissa biisissä pieninä takautuvina flashbackeina. Squaremeterin pääjehu, saksalainen Mathis Mootz on siirtynyt The Frozen Sparkilla hienovaraisempaan dark ambientiin ja ottanut mukaansa pussillisen uusia ideoita. Samalla ohuenhieno minimalistisuus on ottanut kaikessa vallan ja ainoa valo tässä syvässä pimeydessä loistaa kaukana kristallin kirkkaana. Mutta matkaa on edelleenkin paljon kuljettavana ja jäätävä kylmyys ottaa hallinnan armottomasti millimetrin toisensa jälkeen. Pientä ajatusta lämmöstä tuottavat "Diffraction" ja "Reanimation Limit" joidenka melodinen puoli nousee herkeämättä esiin muusta massasta mutta ero häilyy siinä rajoilla että sitä alkaa epäilemään sen todellisuutta... Kuten voi ehkä huomata, Squaremeterin materiaali on minulle siinä mielessä mielenkiintoisia kokonaisuuksia että joidenkin levyjen sisältö luovat hetkessä kuuntelijan pään sisällä oman pienen tarinan. Ja The Frozen Spark kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Mielikuvitus on se ainoa rajoitus tätä levyä kuunnellessa jotenka minä lähdenkin tästä taas avaruuden syrjäseudulla sijaitsevaan nimettömän planeetan ympäri kiertävään kuuhun jossa pieni katastrofi etenee radikaalisesti suurempiin mittoihin...

Winnipeg Is A Frozen Shithole

Oli pitempi juttelutuokio Venetian Snaresta ja jutun aihe siirtyi Winnipegin puolelle.

(16:01:59) (c) Winnipeg Is A Frozen Shithole
(16:02:04) (c) now that album is fucken crazy
(16:02:25) (c) or the "An Alien Lifeforce..." album
(16:04:12) (h) Frozen shithole is funny album. i mean no one can't be that serious. it has to be some sort of joke
(16:04:38) (c) no, he's serious
(16:04:50) (c) my family is all from Winnipeg
(16:04:59) (c) the winters there are brutal
(16:05:07) (c) like -60C Windchill
(16:05:19) (c) and Winnipeg just sucks ass
(16:05:27) (c) it's the murder capital of Canada
(16:05:35) (c) gangs everywhere
(16:05:42) (c) bums everywhere
(16:05:54) (c) everyone is poor
(16:06:02) (c) it just sucks dude
(16:06:11) (c) even the people there hate it
(16:06:20) (c) there is a Simpsons episode where they make fun of it
(16:06:38) (c) when they're driving into Winnipeg the sign says "Winnipeg: We were born here. What's your excuse?"
(16:07:06) (h) LOL
(16:09:44) (P) haha
(16:09:58) (P) oh.. did i say that aloud..

Ehkäpä paras oheistuote mikä on ikinä valmistettu…

macgyver

A paperclip can be a wonderous thing. More times than I can remember one of these has gotten me out of a tight spot.

--MacGyver

Musiikkia, viikko 42/2006

BT: This Binary Universe (2006)

BT: This Binary UniverseMuun muassa BT ja Hybrid (joka myös julkaisi uuden levyn samaan aikaan yli kuukausi sitten - tosin en ole vielä hankkinut sitä koska on muita tärkeämpiä julkaisuja ostoslistalla) ovat näitä harvoja artisteja jotka ovat ylläpitäneet jonkinlaista toivoa kaupallisemman elektronisen musiikin rintamalla. BT:n edellinen studiolevy Emotional Technology kolmen vuoden takaa jakoivat kriitikot ja kuuntelijansa selvästi kahteen eri kastiin ja itse olin niiden puolella jotka pitivät siitä levystä. Muistaakseni kritiikki taisi pääasiassa kärjistyä albumin liian pehmeäksi menneesseen tuotantoon. Totta. Se oli paljon popimpi kuin osasi edes odottaa mutta minusta siinä oli ihan hyvällä maulla saatu pop/rock elementtejä mukaan siihen tyypilliseen BT-soundiin. Nyt vuonna 2006, aikaa jolloin ollaan taas todisteltu erinomaista vuotta elektroniselle musiikille ja yllättäen BT:n nimi ponnahti suoraan kärkisijalle uudella levyllään. This Binary Universella BT (a.k.a. amerikkalainen Brian Transeau) teki myös aika yllättävän sekä radikaalisen suunnanvaihdoksen omassa soundissaan ja kasvattaa vielä isomman pesäeron edellisiin julkaisuihinsa kun hän siirtyi enemmän kokeellisemmalle linjalle jossa mahtipontisuutta ei voi olla rekisteröimättä sekä otti myös jonkinlaisen jalansijan itsensä herkästi polttavaan iDM maailmaan. Onneksi hän ei sentään ryhtynyt tekemään yllätöksetöntä tusinakamaa, vaan hän todella syventyi tekemään täysin omanlaisensa ja hitaasti kehittyvän kokonaisuuden tuoden samalla lämpöä ja ihmisyyden näihin kylmiin koneisiin. Se mikä tästä This Binary Universesta ensimmäisenä tekee vakuuttavan teoksen on miten monta eri genrettä hän on sisällyttänyt mukaan. Löytyy se standardi nimike electronic music johon ynnätään iDM, ambient, glitch, downtempo, elokuvamainen tunnelma sekä jazz, indiemäisyys ja jopa lofi-mentaliteetti. Kun tämän genrerajoja rikkovan ajatuksen on sisäistänyt ja päässyt sen yli, seuraavana todistetaan erittäin korkealaatuinen ja teknillinen taidonnäyte siitä miten hän yhdistelee näitä eri musikaalisia sävyjä toisiinsa. Hän pohjustaa albumin alkupään kappaleet haurailla lasikelloilla tai muilla instrumenteilla (kuten pianolla tai akustisella kitaralla), kerroksiin lisätään särkyvää glitchmäisyyttä, biittejä ja tempoja hivutetaan minuutti minuutilta ylöspäin kunnes ollaan yllättäen siinä pisteessä että korvien eteen kohoaakin perhosen lailla siipiään kohottava kauniisti sykkivä lataus. Albumin myöhemmissä vaiheissa alkavat hahmottumaan ja vahvistumaan monsterimaisia piirteitä kasvamalla edelleen isommaksi ja näin ollen raivaa itselleen tilaa hengittää kun samalla pyyhkäisee pöydän puhtaaksi edellisistä osioista jotka nostivat tämän matemaattisesti luodun olion juuri tähän pisteeseen. Albumille ns. pisteen i-kirjaimen päälle tuovat ehdottomasti kaksi viimeistä teosta. "The Antikythera Mechanism" on hitaasti eeppistä tunnelmaa kasvattava kappale joka kohoaa elokuvamaiseksi larger-than-life rymistelyksi joka pilkkoo ja paiskoo kaiken tieltään useaan otteeseen kunnes lopuksi itse kuuntelija jää haukkomaan henkeään tämän voimakkaan tunnelman ansiosta. Viimeinen kappale onkin jo aika yllättävä veto, jopa tälläisella albumilla. Mutta se onkin se posiitivinen yllätys. "Good Morning Kaia" hehkuu sellaista indiemäistä alternative soitantaa ja jopa Sigur Rosmaista hengenheimolaisuutta (aika villi veikkaus, koska en kuuntele juurikaan kyseistä bändiä mutta tuolta se minusta kuulostaa) maalailevineen melodioineen. Kappale avautuu pikku hiljaa kuin kukka, puhdistaa mielen ja palauttaa kuuntelijan sekä ympäristön taas turvallisesti maanpinnalle.

Minä luonnehtisin tätä julkaisua jopa yhdeksi tärkeimmistä virstan pylväiksi elektronisessa nykymusiikissa - uskallan jopa yltiömäisenä paskanjauhajana ja epäolennaisen tiedon purkajana väittää sitä. Jos tämä toteamus epäillyttää, kannattaa pohtia että kuka muu on viimeisenä viitenä-kuutena vuotena on osoittanut samanlaista innovatiivista, luonut uudella tavalla ajattelemisella luotua musiikkia ja rajojen rikkomista tässä iDM-genressä? Listalla olevien nimien määrä on minusta aika olematon, mutta jonkun tällaisen kaavoja ja ajatusmaailmaa rikkovan albumin piti luoda tällä vuosikymmenellä ennen pitkään ja nyt voin todistaa että tuo henkilo on BT. Ja miksipä ei. Minä ainakin olen erittäin tyytyväinen tähän lopputulokseen. Minä teen jopa sen että nostan kummatkin peukut nopeasti pystyyn ja julistan jo nyt This Binary Universen vuoden albumiksi.

Whiuh…

Jep, kuten kuvasta näkyy, Yksi näkökulma sai uuden blogisoftan alleensa. Ja nyt voi tosiaankin olla tyytyväinen itseeni. Vanha blogisofta boastMachine pienineen bugeineen, lisääntyvineen puutteineen sekä uusien päivitysten tyrehtyminen alkoi masentaa siinä määrin että jostain piti hankkia sellainen moottori alleensa jota päivitetään alati. Ei tullut kuin yksi muu softa mieleen ja sehän on tietenkin WordPress.

Vanhojen postauksen importtaaminen osoittautui pieneksi haasteksi jo heti aluksi sillä kukaan ei ole rakentanut minkäänlaista converteria näiden kahden välille. Mutta etsittyäni netin läpi ratkaisua, löysin toisen PHP blogisoftan Serendipityn jossa on valmiiksi boastMachine importteri sisällään. Noh, seuraavaksi piti löytää Serenpidityn ja WordPressin välille se yhteys. Ja sehän löytyi. Pelottovan näköisiä tikkukirjaimia oli sivu täynnä mutta onneksi itse koodi oli toimivaa. Ja vóila. Sivut oli lopultakin siirretty uudelle alustalle mutta ei ihan täysin ongelmitta. Pitemmät postaukset jotka on jaettu kahdelle sivulle eivät tulleet kokonaan ja postauksien kategoriat katosivat jonnekkin. Edititointia tyylillä leikkaa ja liimaa nekin ongelmat korjattiin.

Mutta itse WordPresskin alkoi aiheuttamaan pientä epämiellyttävää syyhytystä iholla. Ensinnäkin WordPress ei tuottanut sellaisia html-viestejä mitä minä halusin. Noh, yksi pieni plugin löytyi siihen ongelmaan. Seuraavaksi huomasin että kommentointi spämmin ehkäisy oli olematonta. Toinen plugin siihen. Backuppien ottaminen ei tietenkään ole oletuksena mukana. Plugari lääkkeeksi. Tajuat varmaan miten homma eteni aina kun uusi ongelma tuli vastaan.

Omanlaisen yrjöreaktion sai teemat. Oletusteema on aivan hirveätä katseltavaa ja WordPressin omilta sivuilta löytyi piitkän etsinnän jälkeen ainoastaan yksi teema jossa oli jonkinlaista potenttiaalia. Eli minun tapauksessa se tarkoittaa että teemassa oli paljon hyvää mutta myöskin sellaista joka ei miellyttänyt silmääni yhtään. Eikun leikepöydälle vaan ja aletaan editiointi raskaammalla kädellä. Toivottavasti originaali authori ei tykkää kyttyrää...

Noh, minä jatkan vielä tuota viimeistelyä.

Musiikkia, viikko 41/2006. Part 2

Method Of Defiance: The Only Way To Go Is Down (2006)

Method Of Defiance: The Only Way To Go Is DownBasisti ja tuottaja Bill Laswell. Siinä on sellainen nimi jonka näkee silloin tällöin elektronisen musiikin genressä ja hänen meriittilistansa tuottajana on aika kiinnostavaa luettavaa. Ja nyt levyjen ostajana sain itseni ensimmäistä kertaa törmäyskurssille tätä henkilöä kohti. Mutta kuten projektin nimestä voi päätellä, kyseessä ei ole Bill Laswellin soolotuotantoa vaan tässä on myös mukana kaksi muuta henkilöä, Submerged ja Guy Licata. Ensimäisestä kaverista ei löytynyt muuta tietoa kuin että hän on amerikkalainen drum and bass-tuottaja ja hän myös omistaa oman levymerkin, Ohm Resistance. Jälkimmäisestä luin sen verran että hän on jonkin sortin rumpalinero joka pilkkoo breakit pala palalta, isku iskulta ja sen jälkeen opettelee soittamaan sen itse. Kavereiden kombinaatio näyttää ainakin lupaavalta ja henkilökohtaiset osaamiset herkulliselta. Törmäyskurssi, se onkin aika helvetin hyvin kuvaava sana tälle albumille koska The Only Way To Go Is Down on suora kurssi isoon massaan jota ei voi väistää mitenkään. Nopea drum and bass värähtelee kuin V8-moottori, tosin nyt tätä voisi jo pitää inhimillisenä ja orgaanisena versiona tuosta moottorista. Nimittäin koko albumi huokuu ja hikoilee tältä orgaaniselta vetojuhtalta jonka ärähtelyt väreilee pinnalla tasaisesti. Matalat äänet jyrisevät iholla ja syvällä rintakehässä kun likainen bassotyöskentely pistää itsensä ja kaiken muun likoon. Tukka hulmuten kyyti vie eteenpäin kunnes pistää liinat yhtäkkiä kiinni. Tässä tulee se ehkäpä kyydin pelottavin osuus. Mm. DJ Krushin kanssa yhteistyötä tehnyt trumpetisti Toshinori Kondo tulee kyytiin mukaan kahden biisin ajaksi ja matka muuttuu avantgarde-jazz-breakbeat taidepläjäykseksi josta ikävästi katoaa se päämäärä jonnekkin. Tai ehkäpä tämä yrittääkin ylläpitää sitä jazzin ideaa olla arvaamaton ja pitää kuuntelijan koko ajan varpailla. En tiedä, mutta onneksi ei sentään jouduttu niin pahasti reitiltä harhaan. Sen verran pitää vielä mainita että itselleni albumin kulmakiveksi muodostui jo heti alusta lähtien kappale kahdeksan, "Unforgiven". Tätä kuunnellessani mieleen juolahtaa yllättäen Half-Life 2:n ajokkikohtaukset jossa kaasujalkaa pidetään pohjassa kun samaan aikaan musiikki alkaa soimaan luureissa joka on merkkinä siitä että nyt on pahempi tilanne hyökkimässä niskan päällä. "Unforgivenin" sisältämän melodian liukuva rakenne siirtyy käsiin joilla yritetään saada ajokki kääntymään jokaisessa pienessä mutkassa sileästi ja virheettömästi... Whauh, what a ride. And what a collision.

Exact Audio Copy

Tuossa pari päivää sitten, minulle lankesi tehtävä jossa piti päivittää meidän pienen sisäpiirin EAC-opas. Tajusimme että me tosiaankin elätään vuotta 2006, aikaa jolloin CD-RW-asemat ovat muuttuneet DVD-RW-asemiksi ja samalla asemien eri ominaisuudet ovat parantuneet huomattavasti. Unohtamatta tietenkään huonosti toteutettuja kopiontisuojauksia jotka ovat arkipäivää ja aiheuttavat pientä päänvaivaa joskus tullessaan eteen.

Kuten eräs henkilö sanoi minulle muutama kuukausi sitten, kaikki pienetkin ohjeet kannattaa tallentaa. Ikinä ei tiedä jos niille on myöhemminkin käyttöä, joten tässä on ensimmäinen raapustus tämänkin osalta. Kai tästä on jollekin muullekin hyötyä. Pitää sen verran vielä mainita että tämä on tietenkin englanninkielinen koska meidän sisäpiirissä on monta eri kansallisuutta että on parempi käyttää yhteistä universaalia kieltä. Toimintojen selitykset puuttuvat täysin, mutta tämän oppaan tarkoitus onkin olla vain "quick way to setup the ripping machine". Ja semmoinen huomion arvoinen seikka että poistin tästä kokonaan käytetyn pakkausformaatin koska sillä ei ole mitään merkitystä itse CD:n rippaukseen.

Päivitetty 13.05.2012: Ohjetta muokattu EAC 1.0:n tasolle. Oli jo aikakin.

Read the rest of this entry »

Musiikkia, viikko 41/2006

Enduser: Form Without Function (2006)

Enduser: Form Without FunctionJo heti ensimmäinen kappale Form Without Functionilta on kuin isku päin näköä. Henkilökohtaisella mittasteikolla paras Enduser styge ja Calling The Vulturesin paras kappale herää henkiin mutta ei saa minkäänlaista vastakaikua kuuntelijaltaan. "Tämä on vain tyhjä kuori verrattuna 'End Of A Beginning' kappaleeseen", on ensimmäinen ajatus joka tulee mieleeni. Kuunnellessani levyä pidemmälle, päälleni kasautuu enemmissä määrin sellainen helvetin pettynyt olo ja ennenkaikkea tuntuu kuin suoraan terveeseen silmääni olisi sylkäisty. Miksi? Koska taisin kehaista miestä suurin piirtein maasta taivaisiin, mainitsin miten hän komeilee minun drum and bass-listallani korkealla ja sitten hän julkaisee tällaisen keskinkertaisen tekeleen jossa hän selvästi kierrättää omia ideoitaan uudestaan ja uudestaan. Taidanpa ottaa käyttööni tämän hienon termin nimeltään legopalikka-musiikki(tm), koska minun korvissani Form Without Function kuulostaa juuri tuolta tanskanmaan palikkatestiltä. Pitää varmaan selittää tämä lanseeramani termi? Tämä albumi kuulostaa juuri siltä kuin hän olisi pilkkonut ja purkanut kaksi edellistä Sublight-levymerkille levyttämäänsä albumiaan takaisin perussämple muotoon ja sen jälkeen koonnut näistä palasista tämän levyn. Aiemmin käytetyt pianosämplet menevät tuonne, samanlaisesti rakennetut mutta hieman nopeutetut rumpu-basso-työskentelyt kasataan tänne ja sen sijaan että käytettäisiin oikeita MC'tä, kehnosti sämplätty ja pätkivä Method Man lätkäistään päälle mutta todellisuudessa tämä lainattu räp-vokalisti ei herätä samanlaista kiinnostusta kuin oikea ihminen hänen aiemmalla levyllä. Niinpä. Tämä on sitä legopalikka-musiikkia(tm). Eli lapsikin osaa tehdä saman kun hänelle annetaan valmiiksi kaikki materiaali. Klik, klak, crunch ja palaset menevät miten päin vaan kiinni toisiinsa. Mutta kyllä minunkin pitää tunnustaa se pieni fakta että pettymyksen sumun hälvettyä, levyltä löytyy toki myös pari toimivaa tuoretta ideaa mutta vaaka on jo liiaksi kallistunut rip-offin puolella. Jos joku muu olisi tehnyt Form Without Functionin tai Enduser olisi siirtynyt käyttämään toista aliasta, tämä olisi herättänyt ainoastaan sen ihmetyksen että miten ihmeessä tämä kuulostaa samanlaiselta kuin Enduserin viime vuoden materiaali. Mutta liitettyään oman taiteilijanimensä levyn kanteen ja julkaistuaan tämän CD:n Hymen levymerkin kautta, hän itseasiassa tahri oman nimensä aika pahasti. Herra Standafer saa tosissaan tehdä pomminvarman albumin seuraavalla kerralla jos hän haluaa pelastautua Form Without Functionin aiheuttaman kalliin kusetuksen mausta.

Vanhat PC-pelit

Tämäpäs oli mielenkiintoista.

Note to myself. Jos pelaat vähäsen vanhempaa peliä (joka käyttää erityisesti Unrealin engineä - Deus Ex, Unreal 2, you name it) ja huomaat että itse pelaaminen on kuin istuisi warp speediä kulkevassa putkessa eli tuo aika pahat vibat esiin liiallisella nopeudella, niin vika on tod.näk. dual-core prosessorissa joka synkronisoi pelin väärin. Mutta nou hätä. Pienen hämmästelyn ja tutkailun ansiosta löytyi jopa kaksi ratkaisua tähän pieneen ongelman. Ensimmäinen ilmeinen vaihtoehto on disabloida task managerin kautta toinen CPU käytöstä siltä varsinaiselta ohjelmalta mutta se ei välttämättä aina toimi koska peli saattaa kaatua kun teet good old alt+tabin. Joten se parempi vaihtoehto on pistää compatibility modesta "Windows 98" emulaatio päälle.

Works like a charm.

Robotti

Pukumies lähestyy kättelyetäisyydelle. Hän lyö business-kortin kouraan ja kertoo mikä hän on miehiään. Valot, kamera ja käy. Yhden pukumiehen show käynnistyy ja valmiiksi harjoiteltu mainospuhe pyörähtää liikkeelle. Hän liikkuu robotin tavoin yrittäen myydä firmansa tuotetta nimeltään "x". Kuunnellessa tätä puheen sorinaa, silmäni alkaa tarkkailla ympäristöä. Alkaa näkyä pieniä virheitä tässä järjestelmällisesti kootussa huoneistossa. Itse asiassa kun katsoo vieläkin tarkemmin, tämähän näyttää vain kulissilta. Robotti huomaa että katseeni vaeltelee. Väistän hänen epäillynsä ja pyydän jatkamaan. Robotti vetää uutta ilmaa keuhkoihin ja jatkaa alkuperäistä hommaansa. Kuuntelen kunnes robotti on saanut kaiken sanottua.

Kieltäydyn tarjouksesta. Robotti ei selvästikin halua kuulla negatiivista vastausta. Kieltäydyn uudestaan. Näen jo hänen silmäkulmista että hän ei pidä häviämisestä. Hän luuli että olin varma nakki. Hän yrittää vielä kerran. Kieltäydyn jälleen kerran. Viimeinkin robotti tajuaa ettei hän pysty myymään minulle mitään. Sanomme hyvästit ja kävelen ovesta ulos.

Ulkona sateessa kävellessäni, mietin miten voisin kertoa eräälle henkilölle että häntä on viety kuin pässiä narussa. Ja vieläpä sillä tavalla että hän ei loukkaantuisi tästä totuudesta.