Musiikkia, viikko 11/2006

Ah Cama-Sotz: Ghost In The Shadow (2005)

Ah Cama-Sotz: Ghost In The ShadowTyypillistä. Ironista. Whatever. Avaan sanaiseni arkkuni ja louskutan leukojani sen puolesta ettei löydy hyviä dark ambient levyjä ja pari päivää myöhemmin melkein läpsäistiin päin näköä. Tämä albumi suorastaan hyppäsi syliin ja ilmoitti olemassaolostaan. Eikä Ah Cama-Sotzin Ghost In The Shadow (painettu taas kerran ruhtinaalliset 515 kappaletta) ei ole edes niitä perinteisempiä julkaisuja. Nimittäin tämä albumi on live-äänitys vuoden 2003:n loppupuolelta. Livekeikka keskittyy täysin ambient-maailman syventeisiin ja tämä toimii samalla hyvänä läpileikkauksena Herman Klapholzin eri projekteihin ja hänen harvinaisempien julkaisujen ambient-tuotantoon. Niin… syventeisiin on yksi hyvä sana kuvaamaan tätä Ghost In The Shadow albumia. Mitäs sieltä syventeistä sitten löytyy? Suurin osa keikasta keskittyy luomaan synkän ja painostavan tunnelman jossa aistii hyvin sen että nyt herätellään ajan saatossa unohtunutta ja pidempään kateissa ollutta pahuuttaa joka herättyään toisi tähän maailmaan tuskaa ja ikuista kärsimystä. Ei mitenkään tuore idea mutta eri projektien ja levytyksien kappaleet on saatu parsittua kasaan/remiksattua täydellisesti yhteen. Eikä tämä edes ollut se tärkein aspekti mikä sai minun huomioni. Itse olen heikkona sellaisiin levyihin jotka hyödyntävät ja käyttävät vanhoja elokuva/tv-sämplejä. Ja se on tämän albumin suola. Biisit saavat lisää pontta tunnelmiin kun esim. introssa sämplätty lääkäri luettelee mm. erilaisia sairauksia ja rikoksia. Myöhemmin “Yog-Sothoth” kappaleessa itse vihtahousukin lausuu pari harkittua sanaa omalla kielellään ja näin ollen koko biisin vertahyytävä tunnelma uppoaa syvälle luihin ja ytimiin. Parhaiten hän onnistuu keikan puolessa välissä soivassa “The Howl Of The Werewolf” kappaleessa joka on kokonaisuudessa rakennuttu kultaisen 50-60-luvun eli vanhan kunnon mustavalkoisen kauhuelokuva sämplen ympärille. Kuten jo mainitsin, suurin osa keikasta keskittyy pahuuden esiin nostamiseen mutta albumi osaa irtautua hetkeksi tuosta synkästä ilmapiirista ja tarjoilee “pehmeämmän” puolen (jos sitä nyt pystyy sanomaan pehmeäksi puoleksi). Löytyy mm. “U-Boot Theme” joka aaltoilee kuin meri hiekkarannalla sekä keikan lopettava kaunis “Lix Tetrax” jossa pääosana toimii seireenin voimat omaava vokaali. Mahtava setti kerta kaikkiaan ja kädessäni yksi parhaimmista ambient-julkaisuista joka on pakko omistaa.

Maanantai, bloody maanantai

Aurinko paistaa, linnut laulaa, naapurin nuori muija ilmestyy verissäpäin meidän ovelle. Aahh… on niin keväinen ilma. Hetkonen? Mennäänpäs pari pykälää taaksepäin. Juuh, naapuri on yltäpäältä veressä. Hälytyskeskukseen soitettaessa tilanne vaikuttaa vielä ihan siltä kuin joku olisi puukottanut häntä mutta kaikki kääntyy päänlaelleen kun kaksi poliisiautoa, ambulanssi sekä hänen äitinsä saapuvat paikalle. Yllättäen muija muuttuu psycho bitchiksi joka huutaa, kirkuu ja ylläpitää helvetinmoista meteliä. Poliisit saavat kuulla kunniansa, vittu sitä ja vittu tätä lentää ilmassa tiheään tahtiin. Mitä helvettiä nyt oikein on meneillään? Poliisien keskinäistä jutustelua kuunnellessa alkaa kuvio selkeytymään edes vähäsen kirkkaammaksi. Mainitaan alkoholin ja pillereiden sekakäytöksestä, itseään vahingoittamisesta jne. Raudat kaivetaan esille ja “uhri” ilmoittaa kovalla äänellä että ne pistetään kuulemma liian tiukalle, mutta tämä ei vähennä sitä riehumista. Päinvastoin. Naapuria siirrettäessä kohti ambulanssia, toinen naapuri ylätaloista saa kuulla selvällä suomenkielellä kyselyn että “mitä vittua säkin vahtaat?” ja ne normaalit haistattelut perään. Ambulanssi lähtee kohti Tamperetta ja rauha palautuu pihalle.

Tämmöistä tänään. Mites teillä?

On viileä kesäilta…

… ja kävelen kaverin kanssa kohti Pirkkalan keskustaa. Tyypillistä rentoa paskanjauhamista ylläpidetään kävelyn aikana, mutta kävellessämme koulutien pientä mäkeä alaspäin huomaan sivusilmälläni että taivas alkaa tummentua aika nopeasti. Ollaan jo siinä kohtaa matkaa että tajuan että kotiini on noin 500 metriä mutta en ole nyt menossa kotiini. Käännän pääni sinne suuntaan missä asustelen. Askeleeni hidastuvat ja pysähdyn sillä näkemäni ilmiö saa silmäni täysin auki ja näen mistä suunnasta ne tummat pilvet kehittyvät. Näen myös jonkilaisen tumman suppilon kehittyvän kaukana horisontissa. Salamia iskeytyy suppilon ympäriltä ja korvia hivelevä jyrinä iskeytyy korviini. Tuijottamani horisontin vasemmalle puolelle nousee nopeasti tulipalo joka kaataa ja polttaa puut alas nopeasti. Mutta tajuankin että sieltä virtaa laavaa joka kulkee meitä kohti…

Taas tämmöinen katastrofi-uni jonka lyhyt mutta mieleenpainuva kohtaus kaikui päässä tehokkaasti heräämisenkin jälkeen.

Ilmaisia nettipelejä

Internet-selaimella pelattavista ilmaisista nettipeleistä on muodostunut minulle pienen addiktion poikanen. Joka aamu muutama minuutti taktikointia kuluu siihen kun suunnittelee seuraavaa liikettä ja tarkistan oman pelin yleistä tilannetta.

Inselkampf. Tästä kaikki alkoi. En edes muista kuka tätä ehdotti minulle. Alkuvaikeuksien jälkeen oma pieni saari suurella meri-alueella on noussut heittopussista saareksi joka jätetään nyt rauhaan. Ei paha suoritus, varsinkin kun päätin etten liittoudu kenenkään kanssa tai liity mihinkään isompaan ryhmään. Karu käyttöliittymä mutta jälleen kerran yksinkertaisuus on kaunista.

Travian. Kun kerran olin päässyt nettipelailun makuun, minulle suositeltiin tätä peliä. Periaatteessa sama peli kuin Inselkampf mutta nyt pelataan maalla ja aikakautena toimii antiikin Rooma. Plus pelissä on paremmat “grafiikat”.

Urban Dead. Pelaamani roolipelit ja siihen kategoriaan vähänkin viittaavat pelit voidaan laskea yhden käden sormilla. Fallout 2 on sellainen peli jota muistelen aina niin lämpimästi. Deus Ex on yksi parhaimmista peleistä jota olen ikinä pelannut vaikkakin se olikin enemmän FPS-formaattiin pohjautuva. Ja tietenkään unohtamatta Star Wars: Knight Of The Old Republic joka aiheutti lukemattomia unettomia öitä. Urban Deadiin törmäsin muutama viikko sitten ja tästä tuli heti peli numero uno. Ja kukapa ei voisi rakastaa näitä veikeitä velikultia eli epäkuolleita jotka yrittävät imeä aivosi? Tässä pelissä jätetään paljon mielikuvituksen varaan mutta itse olen kuin kotonani koska tässä on hieman sitä samaa fiilistä kuin Falloutissa. Tarkoitan sitä ettei ole mitään miekka ja kilpi kolisteluja vaan enemmän ja vähemmän nykyaikaan perustuvaa tunnelmaa jossa pumppuhaulikko laulaa suloisia säveliä. Vaikka nämä pelit ei tarvitse periaatteessa muuta kuin viisi minuuttia päivästä, Urban Dead on aiheuttanut sen että minun on pakko tsekata tilanne pari-kolme kertaa päivässä. Mmm…. brains.

Musiikkia, viikko 09/2006. Part 2

Enduser: Calling The Vultures (2005)

Enduser: Calling The VulturesHaeskelin tuossa yksi aurinkoinen päivä sitten breakcore artisteja ja törmäsin tähän kaveriin. Tosin tämän albumin sisältö tuli täytenä yllätyksenä. Voisi jopa sanoa että nyt mäjäytettiin salakavalasti puun takaa suoraan takaraivoon. Siitä sitten vaan noustiin irvistäen pystyyn ja otettiin kipu vastaan iloisin mielin. Se mikä tässä ensiksi yllätti oli Calling The Vultures albumin sisältö. Levyltä löytyykin enemmälti hip-hoppia sekä perinteisempää drum and bassia jotka on yhdistelty saumattomasti yhteen. Albumin breakcore osuudet tarjoillaan säästeliäästi pieninä maustehippuina. Albumin ensimmäinen puolisko tarjoilee hip-hoppia (instrumentaali muodossa sekä rap-lyriikoiden kera) jossa on sitä alakuloista, oudon karmivaa mutta silti välillä rentouttavaa soundia jota tuodaan särmäkkäästi esiin pääsääntöisesti pianolla. Tässä oikein tuntuu se riisuttu old school meininki eli kahdella deckillä tuotettua hip-hoppia ja periaatteessa eihän sitä muuta tarvitakaan tässä musiikinlajissa. Albumin puolessa välissä tahti alkaa nopeutumaan ja drum and bass elementit ottavat levyn hallintaansa. Albumin jälkimmäinen puolisko onkin se osa levyä jossa biisit ottavat askeleen eteenpäin ja tietyt kappaleet nousevat valokeilaan. Esim. sinne-tänne rönsyilevä ja poukkouleva “Wednesday”, nopea-tempoinen ja hieman kliseinen “Assassin” joka muuten sämplää loistavasti Marlon Brandonin sekopäistä puhetta “Apocalypse Now” leffasta sekä tietenkään unohtamatta levyn selvästi parasta kappaletta, “End of A Beginning (Sublight Version)”. En tiedä ottaako kukaan muu musiikin kuuntelua näin vakavasti mutta joskus albumilla tulee vastaan sellainen instrumentaali-biisi jonka soidessa sitä vaan sulkee silmänsä ja eikä tee mitään. Nauttii vaan siitä loistavasta biisistä ja sen luomasta tunnelmasta. No okei. Toi ei ollut se pointti mitä haeskelin, mutta minä joskus saan sellaisen ajatuksen päähäni että kun minä vetelen viimeisiä henkosia keuhkooni ja elämän valo katoaa silmistäni, tietty biisi voisi soida sen aikana kun lähden tästä maailmasta. Hyvä esimerkki tuollaisesta biisistä on DJ Shadow’n “Midnight In A Perfect World”. Calling The Vultures albumilla tuota roolia näyttelee tämä “End of A Beginning (Sublight Version)” joka on rakenteltaan niin simppeli. Upea, hiuksen ohut ihmisvokaalimainen melodia taustalla jota tukee ja pyörittää yksinkertainen drum and bass looppi. Yksinkertaisuus on kaunista kun se osataan tehdä oikein ja tämä biisi pamahti suoraan henkilökohtaisen all-time-top-5 drum and bass listalleni.

Sometimes i wonder, why i’m living in a fucked up world

Minä sitten joskus vihaan tätä nykypäivän nopeatahtista menoa. Asiat välähtävät silmien edessä ja ihmisen pitäisi elää kuin tämä olisi 24/7 orgasminen kulutusjuhla. Psyyke ei kauan kestä sellaista tahtia jossa jalka on kaasulla kokoajan. Se on puhdasta ongelman kerjäämistä ja sen seurauksena yhteiskunta tuottaa enemmän ja enemmän tulevaisuuden psykopaatteja tai muuten vaan mieleltään sairaita yksiköitä. Kaikki tämä sen takia ettei edes pysahdytä ajattelemaan mikä on oikein ja mikä ei. Jos kuitenkin pysähdytään, silloin saattaa olla jo liian myöhäistä. En halua edes lähteä arvailemaan mitä jonkun sairaan yksilön päässä on liikkunut kun taiteen nimessä aletaan tappamaan ja kiduttamaan väkivaltaisesti puolustuskyvytöntä eläintä. Minä en voi tehdä muuta kuin toivoa että tämän taideteoksen tekijä kohtaa samanlaisen hitaan ja kivuliaan kuoleman kuin itse on aiheuttanut tälle eläimelle. Ja tuskin olen yksin tämän mielipiteen kanssa.

… päivä pilalla yhden kuvan takia. Helvetin kuustoista.

Musiikkia, viikko 09/2006

Iszoloscope: The Audient Void (2005)

Iszoloscope: The Audient VoidTässä on hittilevy jota soitetaan puhki helvetin syövereissä sijaitsevassa discossa. Joka lauantai ja sunnuntai. Ja kärsivät sielut joraavat. Ei nyt sentään. Ei tämä niin saatanallista meteliä ole muttä kyllä tämä pientä sydämen rytmihäiriötä synnyttää kun levyä kuuntelee kuulokkeilla yöllä. Heti ensimmäinen biisi ottaa tukevan otteen kuuntelijasta ja sinkoaa hänet alien-maailman pinnalle. Tuuli ulvoo korvissa. Eloton planettaa. Ei yhtään ristinsielua näkyvillä. Näin luulisi aluksi kunnes suurehko torvi törähtää kaukana ja nostaa niskakarvat pystyyn. Isoja tömähdyksiä. Tempo nopeutuu militaristiseen rummutukseen. Tästä alkaa taistelu eloonjäämisen puolesta ja tuleva myrsky ratsastaa isoilla aseilla… The Audient Voidilla Iszoloscope a.k.a. Yann Faussurier on luonut ehkäpä monipuolisimman albuminsa jossa elektronisen musiikin raja-aidat kaadetaan kaivinkoneen avustuksella alas ja turhia mutkia suoristetaan. Nyt Iszoloscope on tuonut synkemmän alien-ambientin ja tehdashalli-industrialin rinnalle monia muitakin eri genreiden kilinöitä ja kolinoita. Päällimmäisenä osana kuuntelijan tärykalvoihin tuodaan rankemmasta päästä perinteisempää industrialia ja mm. hiekkapaperilla tuettua powernoisea mutta silmille heitetään myös kovemmalla paineella tuotettua breakbeattia sekä breakcorea joka ottaa askeleen kohti epätasaisen mielenterveyden reunaa. Vaikkakin vetojuhta vaihtuu jokaisessa yhdeksässä biisissä, silti tämän albumin kappaleet on saatu valettua yhdeksi täydelliseksi kokonaisuudeksi jossa ei ole halkeutumia. Tämä jo osoittaa kuuntelijalle että miten hyvä tuottaja hän todellisuudessa on. Eli käsissäni on mestariteos ja taas erinomainen todistus siitä että viime vuonna julkaistiin paljon hyvää elektronista musiikkia. Ja eihän levy voi olla mitenkään huono jos se käyttää eri elokuva- ja tv-sämplejä antaakseen biiseille vauhdikkaan startin. Hyvä esimerkki siitä on eräs sämple joka päättää albumin ja kyselee ironisesti: “is there ever a bad time for pudding?”.