Minä-kuvan murskautuminen

Enpä olisi uskonut että saan itsestäni näin huonon kuvan kerrottua. Täsmällisenä kaverina pyrin siihen että pidän kiinni sopimasta ajankohdasta ja saavun ajoissa. Tänään kaikki meni pretty much päin helvettiä, mutta onnistuin ihmeen kaupalla saapumaan viime tingassa paikalle. Hengästyneenä vedin happea keuhkoihini nopeaan tahtiin, syke oli noussut korkealle ja hiki alkoi puskemaan läpi. Sisätiloissa näistä talvivaatteista alkaa olla vain haittaa. Yritin soiperrella jonkinlaisia sanoja suustani. Puheen sorina kuulosti säälittävältä. Hyydynkö minäkin kesken kaiken kuten niin moni diesel-auto oli sammunut pakkasten takia tienpientareelle? Hälytys alkaa soimaan. Toisen aivopuoliskoni hälytysireeni soi punaisena ja huutaa epätoivoisesti: "paniikki, paniiikki!". Viereinen aivopuolisko yritti rauhoitella ja toisti tasaisesti: "hengitä, jumalauta, hengitä". Puhalsin pelin poikki ja iskin nyrkin pöytään. "Siinä meni se mahdollisuus", ajattelin heti. Missä oli se rento, normaali kaveri joka olen? Hän taitaa olla myöhässä tai ei saavu ollenkaan paikalle. Fuck it. Nyt rauhoitutaan, kädellä sutaistaan hiukset taakse, hiki pyyhitään otsalta, vedetään keuhkot täyteen ilmaan ja koitetaan saada tämä homma loppuun asti. Jospa tästä päästään edes jonkinlaisella kunnialla läpi...

Leave a Comment