Nähty: Flightplan

FlightplanOhjaus: Robert Schwentke
Käsikirjoitus: Peter A. Dowling, Billy Ray
IMDB: Flightplan (2005)

Lentokoneinsinööri Kyle (Jodie Fosteri) on kokenut kovia. Aviomies kuoli traagisessa onnettomuudessa Saksassa jonka johdosta surun murtama Kyle ja hänen tyttärensä lentävät takaisin amerikkaan hautamaan hänet. Lennon aikana tytär katoaa mysteerisesti jonka seurauksena huolestunut äiti alkaa etsimään häntä. Mitään todisteita ei löydy siitä että hän olisi edes koneessa ja äidin mielenterveyttä koetellaan kun lentokoneen miehistö kyseenalaistaa sen että onko tytär edes elossa. Tilanne kääntyy päälaelleen kun lentokone joutuu oikeasti terrorin kohteeksi. Flightplan on perus amerikkalainen jännäri joka ikävä kyllä muistuttaa liikaa Fosterin edellistä leffaa, Panic Roomia jossa oli myös tilan puolesta ahdasta ja juoksentelua.

Viikko 43:n musiikki hankinnat (part 2)

Ceebrolistics: Ö (MCD) (2005)

Ceebrolistics: Ö (MCD)Heti ensiksi pitää mainita se että en ole ennen pitänyt näiden kavereiden musiikista. Heidän tekotaiteellisuuden piirteitä hapuileva hip-hop musiikki on ollut sellainen asia jota en ole oikein ymmärtänyt. Oman äänenkäyttö (varsinkin Roopek:n) ja tavuksien painotus on ollut se toinen ärsyttävä, luontaantyöntävä asia. Mutta mutta… Lehdistö on peräkanaa rummuttanut ja kehunut tätä Mini CD:tä suomalaisen rytmimusiikin riemuvoitoksi. Kun MCD:n hintana on vaivaiset 5 euroa, tähän tarjoukseen oli vaan pakko lähteä mukaan. Ja perhana, tämä Ö on mieltäräjäyttävää musiikkia. Kokeellisen/minimalistisen/iDM technon alaisuudessa kulkeva sekä raskaat, kaikumaiset ja paksut, tumman syvät dub kerrokset päällä. Nämä kaikki vielä yhdistettynä häröihin lyriikoihin jotka luovat hypnoottisen kokonaisuuden. Tämä on todella deeppiä shittiä jota kuunnellessa aivot sulaa hiljalleen ja pahimmassa tapauksessa voi kadottaa mielensä kaukaisille planeetoille jos ei ole yhtään varuillaan. En yhtään ihmettele jos jotkut vanhat fanit eivät tykkää tästä uudesta julkaisusta, sillä tämä ei ole enää sitä turvallista hip-hoppia. Tämä on jotain paljon suurempaa.

Viikko 43:n musiikki hankinnat

Rammstein: Rosenrot (Ltd.Ed.) (2005)

Rammstein: Rosenrot (Ltd.Ed.)Kaljan, Oktoberfestin, dubbauksen ja liikuntafilmien luvattu maa tai kuten Seppo Räty joskus tokaisi: “Saksa on paska maa”. Mutta ei se nyt niin paska ole, tuleehan sieltä Saksan suurin musiikki vientituote, Rammstein joka julkaisi juuri äskettäin viidennen studioalbumin. Alunperin tämä piti olla Reise, Reise Volume Two, mutta bändi päätti panostaa enemmän näihin ylijäämä biiseihin ja samalla tehdä kokonaan uusia ralleja. Ensimmäinen single Benzin lupaili hyvää mutta miten on itse albumin laita? Levy jatkaa sitä nykyistä Rammsteinin laadukasta, tiukkaa rock-linjaa joka tarjoilee sopivasti uutta maustetta bändin musiikissa. Kuten esim. Rosenrotin ja Wo Bist Dun upeat muistutukset 80-luvun synamelodioista sekä Mann Gegen Mannin järkkymätön mieskuoro. Mutta albumin kulkiessa eteenpäin, hetkittäin tulee what-the-fuck fiilis päälle. Eli puhun näistä kahdesta ärsyttävästä biisistä jotka samalla onnistuvat pilaamaan tämän albumin kokonaisuuden. Mitä helvettiä, Rammstein goes pop? Jep ja vieläpä herkkä pop-biisi. Stirb Nicht Vor Mir (Don’t Die Before I Do) on todella outo lintu Rammsteinin tuotannossa eikä sovi yhtään heidän settiin. Albumin toinen akilleen kantapää on meksikolaistunnelmissa pyörivä Te Quiero Puta! joka osaa kutittaa tuota ärsytyshermoa siihen malliin että biisi on todella tuskallista kuunnella loppuun asti. Kai se osasyy on siinä ettei tässä biisissä lauleta yhtään mitään saksaksi. Nyt pitäisi vielä metsästää käännökset noista lyriikoista jotta ymmärrän mistä perverssiosta/likaisista asiosta he tällä kertaa laulavat…

Paskaaks tässä

Talvi tuli, reuhka muuttui inhimillisempään muotoon parturissa mutta edelleenkin ollaan vaaleahiuksinen. Tai niin kuin muut sanovat/vittuilevat, olen edelleenkin ryhmän ainoa aito blondi. Ensi viikolla olisi kovemmat ryyppäjäiset tiedossa. Ei tuolla vanhalla reuhkalla olisi viitsinyt lähteä perjaintai-illalla ihmisten pariin. Hmmm… milloinkohan viimeksi olen ollut baarissa? Nyt tarkoitan sitä että ollaan siellä suurin osa iltaa eikä vaan esim. yhdellä nopealla. Siitä on kulunut tovi. Sen se teettää kun pitää valita levykaupan tai baarissa notkumisen väliltä. Noh enivei… pitää valmistautua siihenkin rumbaan henkisesti.

Mitäs muuta? Niin jooh. Rammsteinin uusi albumi julkaistaan huomenna ja maanantai pitäisi ilmestyä AFX:n Hangable Auto Bulb CD-muodossa levykauppoihin. Uuuhh… happy day.

Niin ja joku tosiaankin lukee tätä minun blogiani ja kaiken lisäksi luottaa sanaani. Pelottavaa. I’m not alone in this planet after all…

Nightwish R.I.P?

Nightwish-yhtyeen jäsenien välinen kitka on ajanut bändin väistämättömältä näyttävän hajoamisen partaalle. Tuomas Holopainen vuodattaa koko muun bändin suulla tuntojaan avoimessa, Tarja Turuselle osoitetussa kirjeessä.

– Varmaa on, ettemme pysty jatkamaan bändiä sinun kanssasi, täräyttää Nightwish-yhtyeen kosketinsoittaja Tuomas Holopainen kiertelemättä avoimessa kirjeessä, joka annettiin vokalisti Tarja Turuselle “Once”-maailmankiertueen päätöskeikan jälkeen Hartwall Areenalla Helsingissä perjantaina.

Iltalehti

Ohhoh, viimeisin levy Once oli jättimenestys ja 1,5 vuotta kestänyt maailmankiertuekin on nyt takana mutta silti ei olisi ensinäkemältä uskonut että Nightwishilla on ongelmia. Onko tässä nyt lopun alkua Suomen yksi omaperäisimmillä bändille?

EDIT: Näyttääkin siltä että Tarja sai monoa perseeseen ja bändi jatkaisi uudella laulajalla. Näin ainakin vakuuttaa Tuomas ja muut bändin jäsenet avoimessa kirjeessään Tarjalle.

Viikko 43:n musiikki hankinnat (part 2)

Eboman: From The Ebo Station EP (JAP Import) (1997)

Eboman: From The Ebo Station EP (JAP Import)Vuosi 1996 ja ’97. Se oli sitä aikaa kun massiiviset biitit á la The Chemical Brothers, Prodigy, Junkie XL, Fluke ja muut jyräsivät electronisessa musiikissa. Eboman oli yksi pienempi tekijä noihin aikoihin, jonka Donuts With Buddah sai jonkinlaista famea. Kyseisen kappaleen musiikkivideo osoitti nerokkaasti että miten erilaisista leffa/tv-sämpleistä biisi oli kasattu. Tässä ollaankin jo jonkun aikaa etsitty tämän hollantilaisen musiikintekijän levyjä mutta näyttää siltä että ne on suurimmaksi osaksi kiven alla. Yksi EP on myynnissä, tosin se on Japan Import ja EP:n suolainen hinta esti pitkän aikaa tehokkaasti sen ostamista. Mutta kun on sellainen kutina iholla, se on vaan pakko hankkia. Maksoi mitä maksoi. From The Ebo Station EP on aika pitkälti sitä 90-luvun big beat soundia kuten odotinkin mutta Eboman on rakentanut biisit enemmän sämpläyksen pohjalta kuin muut genren kovemmat nimet. Ja hetkittäin tämä EP osaa yllättää puun takaa. Kaverin isommat hitit Bounce To Diss ja Donuts With Buddah saavat normaalien versioiden lisäksi tuhatta-ja-sataa-kulkevat-oksat-pois rymistelyt. Ainakin Bounce To Diss toimii paljon paremmin nopeutettuna. Hmmmmu…Hmmmmm… lähenee jo pelottavasti nykyistä kuulovaurioita aiheuttavaa noise genreä ja Sample Jazz kappaleessa käydään Ninja Tunesin utuisella tuotantolinjalla. Tämä julkaisu on täysin hintansa väärti. Kerrankin.

Viikko 42:n musiikki hankinnat

Venetian Snares: Meathole (2005)

Venetian Snares: MeatholeLeikkaavana kirurgina on tänään herra Aaron Funk, joka suorittaa lobotomialeikkauksen ilman mitään puudutuksia ja nukutusaineita. Täällä työvälineitä ei ole kliinisesti puhdistettu eivätkä ne leikkausvälineetkään ole niitä tavallisia sairaalatyökaluja. Käsipora, rautasaha ja ruosteinen lusikka. Ne riittävät tähän hommaan. Työympäristönä on likainen varasto jossa on pääasiassa pimeää ja ainoa valo mikä on päällä, sekin vilkkuu epämääräisesti. Valon keskellä näkyy punaiseksi värjäytynyt musta ja kulunut hammaslääkärin tuoli. Potilas on sidottuna tähän tuoliin ja hän on täysin valveilla. Vaikka potilas on nyt ennen leikkausta suukapuloitu, leikkauksen aikana hänellä ei ole mitään mikä estäisi häntä huutamasta. Potilas saa meluta mielinmäärin sillä kukaan ei kuule häntä kun herra Funk suorittaa hitaan ja kivuliaan operaation. Korvia vihlova ääni kajahtaa pimeässä varastossa. Käsipora on käynnistetty ja tohtori Funk aloittaa leikkauksen. Tuntien uurastuksen jälkeen, tohtori kysyy potilaaltaan: “Who is your daddy?” Vaahtoa suustaan vuotava potilas onnistuu mongertaa seuraavat sanat: “Venetian Snares is my daddy now…”

Itse kun kuuntelin Venetian Snaresia ensimmäisen kerran, hänen musiikkinsa tuntui todella aggressiiviselta, liian kaaottiselta ja pahimmassa tapauksessa korvarumpujen raiskausmusiikilta. Mutta kuten näissä tapauksessa yleensä käy, tarvitaan yksi helpompi levy jotta muukin tuotanto aukeasi helposti. Rossz Csillag Alatt Született oli minulle se avain ja nyt minäkin fanitan täysillä Aaron Funkin musiikkia. Ylläoleva teksti kuvastaa kuinka synkkää Meatholen materiaali on. Jos luulit että edellinen levy oli synkkä, tämä levy on pikimusta matka psykopaattiseen murhaajan mieleen joka paljastaa samalla sairaimmat perverssiot.

Viikko 41:n musiikki hankinnat (part 2)

The Prodigy: Their Law – The Singles 1990-2005 (Special Edition) (2005)

The Prodigy: Their Law - The Singles 1990-2005 (Special Edition)Jokaisella musiikinkuuntelijalla on sellainen artisti tai bändi josta on saatu paljon vaikutteita tai joka on tehnyt muutoksen elämään/identiteettiin. Minulle se on ollut The Prodigy. Muistan edelleenkin vuoden 1994 ja sen kesän kun ostin Music For The Jilted Generation albumin. Se ei ollut helppo levy minulle ja minun piti kuunnella sitä todella paljon ennenkuin sain siitä enemmän irti kuin ne kaksi biisiä jotka tuntui olevan olevan levyn ainoat hyvät biisit. Siitä se sitten lähti. Experience tuli perässä ja se olikin päinvastainen levy. Itse aloitin elektronisen musiikin kuuntelun 90-luvun alun ravemusiikilla joten tämän albumin kanssa olin kuin kotonani (erityiskiitokset Juhalle, kiitos siitä kun annoit minulle kasetillisen tuota klassista old school ravea ala-asteen aikoihin – i own you big time). Vuoteen 1996 mennessä eli Firestarter singlen aikoihin minulla oli jo kaikki The Prodigyn singlet ostettuna. Seuraavana vuonna ilmestyi Fat Of The Land joka löi itsensä kaikkialla läpi ja oli muutenkin arvostelumenestys. Itsekin olin niin pahasti koukussa tähän bändiin että minulla oli paljon eri bootleggeja, Electronic Punks oli läpikaluttu, päässä oli niin paljon turhaa tietoa – tiesin mm. mitä sämplejä Liam Howlett oli käyttänyt biiseissä jne. Mutta pari vuotta myöhemmin The Prodigyn kuuntelu oli vähentynyt aika radikaalisesti, mutta se oli korvautunut toisella tavalla. Minä olin alkanut tutustumaan muihin bändeihin ja muihin genreihin. The Prodigy oli muokannut pohjan minuun siten että esim. rankemman hevin kuunteleminen ei tuottanut mitään ongelmia minulle. Seitsemän vuoden jälkeen, viime vuonna, The Prodigy viimeinkin julkaisia jatkoa Fat Of The Landille ja jälleen kerran he olivat onnistuneet tekemään täysin tuoreelta kuulostavan albumin (Always Outnumbered, Never Outgunned) electro-trash-funky-beat-hutullaan.

Viisitoista vuotta. Se on todella pitkä aika, varsinkin elektronisen musiikin saralla. Ja itse olen ollut HC-fanina yli 11 vuotta. Niin se aika vaan rientää. Viidentoista vuoden aikana on syntynyt paljon erilaista materiaalia ja noiden vuosien aikana The Prodigy on onnistunut kehittämään itsensä uudestaan ja uudestaan sekä löytämään itsestään uusia puolia. The Prodigy on yksi niistä bändeistä joita saa kiittää että elektroninen musiikki on lyönyt itsensä läpi mainstream musiikissa ja helvetin komean työn ovat tehneetkin tämän saralla. No mutta. Tästä kokoelmasta. Toisen CD:n biisilistasta voisi pitää pitempiäkin paskanjauhanta-seminaareja eli mitä biisejä siellä olisi voinut olla ja mitkä biisit olisin itse poistanut suosiolla. Makuasia, sanoi koira kun persettään nuoli. Viimeisinä sanoina on pakko täräyttää toiseen suuntaan: kiitos Liam, Keith, Maxim ja Leeroy. Kiitos siitä että olette tehneet näin kovan vaikutuksen minun elämääni.

Halpaa kuin mikä

Olen tässä miettinyt jo jonkun aikaa ostavani noi Quentin Tarantinon kolme ensimmäistä elokuvaa 2-DVD:n Special Edition muodossa mutta homma on kaatunut siihen että en viitsi maksaa täyttää hintaa noista leffoista koska minulla on jo torsoversiot hyllyssä. Eilen selailin Anttilan ja Kodin Ykkösen mainoksia ja huomasin että kummassakin mainostettiin 8-DVD:n Tarantino boksia hintaan 29 euroa. Ei mitenkään paha hinta kun miettii että samoissa liikkeissä Spessu versio yhdestä leffasta maksaa 16,90 euroa. Kill Billejä en ollut vielä ostanut koska odotin että niistäkin julkastaisiin boksi-versio kunnon ekstroilla mutta nyt toi alhainen hinta kuiski korvaan. Noh, Tarantino boksi on nyt ostettu ja jos Kill Bill leffoista tulee uudet versiot, se on sitten sen ajan murhe. Btw. ostaako kukaan minulta noi torsot pois? :P

Samalla reissulla tuli ostettua yksi aasialainen leffa, “H – Hypnosis”. Pelkästään kansitekstin perusteella sekin lähti mukaan sillä se lupasi jääkylmää trilleriä “Seitsemän” ja “Uhrilampaat” tyyliin. Saa nähdä miten korealaiset onnistuvat tässä genressä, nimittäin Seitsemän on sen verran kova luu leffana. Mutta perhana noita korealaisia, vieläkin toi Old Boy kummittelee mielessäni.

Viikko melkein takana

Blääh. Kohta on paskamainen viikko takana. Perseposket ovat kipeitä istumisesta, huonosti istuvan tuolin takia selkää särkee, korvat sauhuavat kuuntelun takia ja leukoja särkee omien paskantärkeiden mielipiteiden laukomisesta. Jep, taas tämmöinen yli viikon kestävä koulutus on päällä. Kun päivä on pulkassa, sitä lähtee kävelemään väsyneenä ja nälkäisenä kohti kotia, niin silloin musiikki on todellakin sitä parasta huumetta joka saa unohtamaan kaiken. Aurinko paistaa ja sen heikko lämpö vielä tuntuu kasvoilla. Viileä tuuli puhaltaa, lehdet putoilevat sekä Venetian Snaresin synkkä ja aavemainen äänimaailma omaava Szamár Madár kappale on niin täydellinen tähän tilanteeseen eli syksyyn.

Toinen biisi mikä on soinut ahkerasti kotimatkalla on Prodigyn Voodoo People (Pendulum Remix). Ensimmäiset 55 sekuntia saa sen aikaiseksi että tuntuu kuin olisi jossain musiikkivideossa, kävelyvauhti lisääntyy, pää kääntyilee joka suuntaan ja väsyneet aivot alkavat kuvittelemaan että nyt minulle tapahtuu jotain. Se on kuin odottaisi nyrkin iskua. Biitti pärähtää käyntiin eikä mitään tapahdukkaan, mutta silti kuvittelee että jotain on tulossa. Musiikki osaa niin täydellisesti tempaista minut omaan pieneen maailmaansa ja hups sitten ollaankin kotona. Nälkä ja särky palaa taas hetkittäin mieliin.

Ja perkele, se on pakko käydä huomenna tai lauantaina levykaupassa. Tämä viikko ja minun kroppani tärinä vaativat sen. So hang in there…

Se on t-kirjain, perkele

Minulla on ihan hyvä ja selkeä käsiala. Yläasteen aikana muistaakseni äidinkielen ja jonkun muunkin aineen opettaja jopa kehui minun käsialaani sekä yksi hyvä ystäväni joskus mainitsee tuosta minun käsialastani. Mutta tässä minun omassa “täydellisessä” käsialassani on yksi virhe ja se on t-kirjain. Ammattikoulun aikoihin sain kuulla vittuilua että se on 7 väärinpäin jne. Ja miksi mainitsen tästä juuri nyt on se että kun kirjoitin tänään asioita ylös valkotaululle, eräs vanhempi naishenkilö tokaisi huumorimielessä kaikille: “mitähän psykologit ajattelisivat tuosta Eskolan t-kirjaimesta?”. Niin mitähän saisin vastaukseksi? Onko minulla piilossa joku sairas perverssio, olenko skitso jonka oireet ovat tulossa vai muuten vaan yksi ruuvi irrallaan? Pitäisiköhän ihan piruuttaan kysäistä yhdeltä psykiatrilta tätä asiaa? Ei hemmetti, hän varmaan luokittelisi minut ihan täyshulluksi.

Viikko 41:n musiikki hankinnat

Amon Tobin: Verbal Remixes And Collaborations EP (2003)

Amon Tobin: Verbal Remixes And Collaborations EPOtetaan ensimmäiseksi käsittelyyn Collaborations puoli tässä EP:ssä. En tiedä mitä omia soundejaan nämä vierailijat ovat tuoneet varastostaan Amon Tobinin tuotantoon, sillä minusta nämä kuulostavat paljon herra Tobinin omilta tuotoksilta. Doubleclickin kanssa tuotettu Ownage on aika pitkälti sitä tunnistettavaa Amon Tobin soundia jossa taustalla tapahtuu todella paljon sekä samalla rummut hakkaa ja hakkaa väkivaltaisesti muttei ihan saavuta sitä drum and bass tyyliä. Eli puhun tuosta Splinter Cell 3 soundtrackin tyylistä. Kid Koalan kanssa tehty Untitled on kuin suoraan napattu Cujon savuisesta discografiasta. Out From Out Where levyn elektroninen mashup, jota herra Tobin osaa tehdä niin taitavasti, on siirtynyt myös Ten Piece Metric Wrench Set kappaleeseen joka on väännetty Steinski nimisen kaverin kanssa. Hassua että nämä yhteistyöt edustavat yhtä osa-aluetta Amon Tobin tuotannossa eivätkä varsinaisesti kuulosta uudelta hybridi-soundilta. Levyn remix-puolellakin tapahtuu kummia ja varsinkin ne kaksi biisiä jotka kohoavat muita korkeammalle. En ole ennen pitänyt Prefuse 73:n tuotannosta vaikka eräs kaveri tietyin väliajoin sitä oikein tyrkyttää ja sanoo että minun pitäisi vielä kerran kuunnella sen levyjä. Ikävä kyllä joka kerta olen joutunut sanomaan hänelle että Prefuse 73:n kliinisesti puhtaan ja tarkan techno/hip-hop seoksesta en vaan saa mitään irti. Mutta hänen tekemä remix Verbal biisille osoittaa että ehkäpä tässä kaverissa on sitä jotain, on se sen verran hyvää tavaraa blip blop ääneineen. Eräs toinen remiksaaja, Kid 606, osaa aina yllättää ja odotinkin hänen nostavan tämän biisin toiselle tasolle joko noisen tai drill and bass:n avulla mutta yllättäen suunta olikin päinvastainen sillä se olikin rauhallisempaa dancehallia. Tosin siinä on se vahva Kid 606:n soundi edelleen mukana. Minä en kuitenkaan vähättele tätä EP:tä ja varsinkaan noita yhteistyöstä syntyneitä biisejä. Eihei, tämä on taattua Amon Tobin laatua ja julkaisu jota ei kannata jättää väliin.