Yksi näkökulma

Numeroita

27/01/2012 17:24, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)

Se on näitä sydäntä särkeviä kohtaamisia jolloin hän on liikuttuneessa tilassa yön hiljaisella hetkelle ja hän kaataa kaiken päälleni. Minä kuuntelen ja kun avaan suuni, itselläni ei ole mitään muuta tarjottavana kuin kurkottavia sanoja joilla yritän lohduttaa ja pitää häntä kasassa. Pitkän keskustelun päätteeksi sain kuitenkin poistettua yhden huolen häneltä hartioiltaan. Ainakin hetkeksi.

"Minä olen edelleenkin sinulle velkaa...", väreilevä ja rikkoitunut ääni kertoo hieman häpeilevästi.

"Älä huolehdi siitä. Minulla ei ole mitään kiirettä sen suhteen. Maksat sitten kun pystyt."

Palaan pääni sisällä myllertävistä muistoista takaisin nykyhetkeen ja edelleenkin tuijotan käsissäni olevaa pientä, taiteltua, ryppyistä ja vihreätä lappua jonka olin täysin unohtanut hopeisen lompakkoni syvyyksiin. Lappua johon olin raapustanut mustekynällä muutaman numeron ihan vaan muistutukseksi itselleni koska välillä unohdan täysin omatkin teot.

Lasken summan yhteen. Joillekin se on nykypäivänä iso summa rahaa ja edelleenkin tämä määrä on saamatta mutta toisaalta, se ei kaada minun talouttani jos en saa niitä. Totta puhuen, en pidättäele tässä hengistystäni ja odota saavani niitä takaisin. Kai se on yksi näistä hinnoista kaikesta tästä johon muutokseni on johtanut.

Rahasta puheenollen. Hitto, nyt täytyy kyllä ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää raha-hanat täysin kiinni noiden levytilausten suhteen vähäksi aikaa. Tai noh, ainakin siihen asti kunnes ollaan uudessa kämpässä.

Addiktioni 02/12

21/01/2012 17:33, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Xanopticon: Même Mage EP 12" (2003)

Ah, vinyylin ihanuuksia. Asetat neulan vinyylin pintaan katsomatta sen tarkemmin mitä etiketissä todellisuudessa lukee ja alat kuuntelemaan. Ensimmäinen reaktio on se että jumalauta minkälaista tykitystä sieltä alkoi puskemaan esiin. Kuin Autechren Confield albumia soitettaisiin triplanopeudella. Biisi vaihtuu ja edelleenkin musiikki on sellaista intensiivisesti ylikompresoitua sekamelskaa että ei oikein tiedä miten tähän pitäisi todellisuudessa suhtautua. Ensimmäinen päässä pyörivä ajatus on se että tämä on Xanopticon, Pittsburghista kotoisin oleva tuottaja joka ei ota edes tarkoituksella yhtään panttivankia breakcore-rintamalla ja nyt hän on päättänyt viedä oman, persoonallisen asenteensa täysin uuteen, psykoottimaiseen versionumeroon kunnes lopulta sitä tajuaa tarkistaa että pyöriiköhän tämä kaksitoista-tuumainen edes oikealla nopeudella. Kyllä. Täysin väärä nopeus. Helvetin idiootti. Kukaan ei ole näin hullu. Uusi yritys. Neula takaisin kiinni levyn alkuun ja kas, nythän tästä saa jo huomattavasti parempaa selkoa ja jopa äärimmäisyyksiin chopattu amen break looppi alkaa saada dominoivaa liikehdintää kaaoksen keskeltä. Kaksitoista-tuumaisen aloittava "Suicide" on todellisuudessa jonkinsortin remix Gravediggazin "1-800 Suicide" kappaleesta josta ei taida olla mitään originaalia jäljellä muuta kuin sieltä sun täältä sämplätyt vokaalit. Muuten päänavaava raita kertoo varsin nopeasti ja selkeäsanaisesti että Xanopticon a.k.a. Ryan Friedrich jatkaa edelleenkin täysin hänen omalla hyper-editoidulla tyylillään pistäen sääntöjä uusiksi ja kuulostaen äärimmäisyyksiin viedyltä hallitulta kaaokselta. "Suicide" on kuitenkin miehen musiikilla mitattuna hyvinkin groovaava, kolme ja puoli minuuttinen rykäisy että sitä miltei varautuu siihen että jospa EP:n muutkin raidat antavat mahdollisuuksien mukaan enemmän tilaa hengittämiselle mutta kiekon raita numero kaksi lähtiessään käyntiin, tuollakin naiivilla ajatuksella voi heittää täysin vesilintua. Nimittäin "Neurve" lataa neuroottisesti pistelevän ja psykoottisesti luotaavaan tunnelman täyteen lataukseen sekunneissa mitattuna ja alkaa työntämään kuuntelijaa takaisin kohti huoneen kulmaa jossa hänen kuuluisi maata sikiöasennossa. B-puolen käynnistävä "Nymphwrak" kaivertaa hieman yllättäen Tangerine Dreamin kaltaista mutta huomattavasti vääristyneempää tunnelmointia syntikoiden kautta ja biittipuolella edelleenkin jatketaan sarjatulimaisessa hyökkäävydessä tuoden mukanaan teknologisesti siellä sun täällä piipahtelevaa valoshowta. Kiekon viimeistelevä "Hhova" kiteyttää Xanopticonista onnistuneesti ne parhaimmat puolet kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta eli teoksesta löytyy siis melodisuutta ja rumpuohjelmointi antaa tiukan vastineen ilman minkäänlaista ylitsepursuavaa vaikutelmaa. Mitä muuta tästä neliraitasestä EP:stä voisi sanoa? Rohkeaa. Mielipuolista. Maanista. Ankaraa. Même Mage osoittaa taas täydellisesti sen että Xanopticon osaa tuottaa erittäin toimivaa aivojen nollausmusiikkia ja muutenkin mies taplaa tyylillisesti tyystin omassa luokassaan. Mikä on edelleenkin nykypäivänä harvinainen näky breakcore- ja iDM-rintamalla.

Why you do this

14/01/2012 18:33, Posted in Dokumentti, Musiikin analysointi, Comments (0)

This personal story is told from the perspective of satellite engineer and vocalist Michael Dafferner, who is a member of an unknown "math-core" metal band called Car Bomb. In 2007 Michael ventures out on his first U.S. tour and discovers that performing in an unknown band playing an unknown genre of music is not the ego boosting experience he was hoping for. The next year Car Bomb is offered a tour with the goth-punk groups Gorgeous Frankenstein and Bella Morte who offer the prospect of playing for large groups of people. Several thousands of dollars in debt and dozens of wasted vacation days later, the band finishes its disappointing tour. Finally, in 2009, Car Bomb is offered a tour with the well known and respected bands Gojira and The Chariot. During this tour Michael learns what it would be like to live out his dream and the costs associated with making that dream come true.

Kontrolli

14/01/2012 18:11, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)

Viikko on ollut yhtä hymyä. Tai noh ainakin sisäisesti. Joissakin tapauksissa jätin sen näyttämättä ulkoisesti koska halusin nauttia tuijottavien, hakevien silmäparien alla siitä miten minun elektroninen putkipommi on tehnyt tehtävänsä ja heidän yrittäessään etsiä syyllistä.

Niin... Kun hymy on näkynyt kasvoiltani, se johtuu siitä että asunnon suhteen on tullut lukuisia hyviä uutisia ja vuokrasopimuskin on virallisesti allekirjoitettu. Nyt enää odotellaan että talo kokonaisuudessaan valmistuu ja ensi kuussa saataisiin avaimet käteen. Ja sitten lähteekin kätösistä sellainen rahan polttaminen että oksat pois. Parasta tässä kuitenkin on se että voi suunnitella täysin tyhjästä asunnon ulkoasun - levyhyllyistä ja keittiöpöytään. Tai noh, mitään helvetin perustylsää keittiöpöytää meikäläisen kämppään ei hankita vaan siinä lähdetään korkean, pyöreän pöydän puolelle ja parin säädettävän baarijakkara linjalle. Toisin sanoen kaikki uusiksi. Jatketaan vaan rohkeasti tällä vuoden kestäneelle linjalla. Kaikki vanhat ideat poltetaan uusien tieltä.

Työmaalla naamataulu on välillä muotoutunut virnistävästi hymyilevään muotoon koska olen suorastaan nauttinut siitä miten minä olen toiminut totuuden instrumenttina ja ollut se vaikuttava tekijä joka on potkinut ihmisiä perseelle jotta he aukaisisivat suunsa oikealla hetkellä. Ja sitten kun se h-hetki viimeinkin koitti, se oli yksinkertaisesti kaunista seurattavaa. Muillakin kuin minulla oli paljon sanottavaa samalla kun totuutta lyötiin vihdoinkin pöytään ja valvova silmäpari istui nurkassa ja raapusteli muistiinpanoja. Boom. Headshot.

Kuten entinen työkaverini totesi minulle viime viikon puolella kun keskustelin mitä olen mennyt tekemään ja odottelin h-hetkeä:

- "Toi vaatii jo aikamoista munaa."
- "Sitä on alkanut löytymään kuluneen vuoden aikana."

Kun itse purin pääni sisältöäni h-hetkellä ja ollessani suorastaan liekeissä, onnistuin näköjään tökkimään yhtä työkaveria kutkuttavasti hermoon hänen yrittäessään tyypillisesti alasajaa koko asia suureksi vitsiksi mutta käänsin hänen omat sanansa häntä vastaan ja muistutin vuosittaisesta räjähtämisestä jonka hän itse suorittaa viimeistään joulukuussa. Ainakin pari päivää myöhemmin sain kuulla miten hän oli sönköttänyt toiselle työntekijälle minusta: "Toi sun poikaystäväsi sanoi 'sitä sun tätä'." Totuus tekee joskus kipeää. Todennäköisesti hän maksaa velkansa takaisin sitten tupareissa. Sitä odotellessa.

Muutenkin tässä kuluneen viikon aikana olen alkanut tajuamaan että minulla on taas täysi kontrolli elämästäni. Se mitä olen saavuttanut, mihin suuntaan se etenee. Hitto, miten hieno fiilis.

Fuck DJs who takes himself too seriously

04/01/2012 15:35, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Tiny tiny, a little faith

28/12/2011 13:34, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)

(y) Tekikö pahaa?
(x) Yritän olla ajattelematta sitä.
(y) Ja minä menin mainitsemaan siitä...

Eilen oli taas näitä päiviä kun sai jutella elämästä, tunteista ja muista ajatuksista kuten esim. siitä miten kaikki me miehet ollaan loppupeleissä käveleviä kyrpiä.

Edelleenkin sitä vaan osaa ihmetellä miten vuoden aikana moni asia osaa muuttua, oli se sitten peilin kautta tai muuten vaan. Vuoden takaisista asioista puheenollen, minulla ei ole juurikaan minkäänlaista muistikuvaa viime vuoden joulusta. Sen tiedän että jossain vaiheessa katsoin meikäläisen jouluperinteeseen kuuluvan Blade Runnerin mutta muuten pääkoppa lyö aika pitkälti tyhjää tuon ajankohdan kanssa. Ainoastaan yksi asia on jäänyt hämärästi mieleen ja sekin on faijan ilme joka selkeästi alkoi noihin aikoihin ihmettelemään että miksi minä en syö mitään jouluruokia tai miksi minä olin muutenkin yhtäkkiä jättänyt kaiken muun epäterveellisen paskan. Eipä minulla ollut sanottavaa hänelle noihin aikoihin koska faija on yksi näistä ihmisistä joille kerron viimeisenä että mitä minä olen todellisuudessa läpikäynyt vuoden aikana. Vasta tuossa kevään kynnyksellä hän laukaisi jotain kommentin tynkää ruokavaliostani jonka myötä tokaisin hänelle viimeinkin: "etkö sinä tajua että mitä minä olen tekemässä itseni suhteen?" ja siitä lähti mielenkiintoinen keskustelu käyntiin jonka olin odottanut jossain vaiheessa purkautumaan.

Vaikka hän onkin keväästä lähtien alkanut tukemaan minua ja antanut erinäköisiä kommentteja muodonmuutoksestani, minä olen kuitenkin sellainen helvetin jääräpää että jätän tietyt neuvot tyystin omaan arvoonsa ja edelleenkin pyrin käymään tämän loppuun asti yksin lävitse. Esim. ehdotukselle että alkaisin käymään kuntosalilla, tokaisin hänelle että minä en rupea maksamaan siitä pelleilystä. Muutenkin naurattaa katsella työpaikan vieressä olevaa kuntosalia ja sitä miten jotkut ihmiset käyvät tunnin juoksemassa jossain juoksumatolla. Money spent well. Voisin vaikka lyödä pääni pantiksi että ne jotka käyvät siellä juoksumatolla pyörähtämässä, ajavat autolla sinne kuntosalin parkkipaikalle. Ironiaa parhaimmillaan.

Vuosia sitten kun meikäläisen porukat erosivat hyvinkin epäaikuisemaiseen tapaan, näin ensimmäisen pilkahduksen siitä minkälainen kusipää meikäläisen faija osaa pahimmillaan olla. Silloin tulin vannoneeksi itselleni että minä teen kaikkeni ettei minusta ei tule tuollaista ihmistä. Ja boom. Vuosi sitten sorruin tekemään sen saman virheen. Okei, olosuhteet olivat täysin vastakkaiset mutta kuitenkin lopulta päädyin siihen samaan ratkaisuun jonka myötä olen jatkanut sitä luotaan pois työntävää asennetta. Onneksi olen kuitenkin saanut pariin otteeseen vakuuttelua siitä että minun oli pakko tehdä se oman hyvinvoinnin takia.

Kyllähän tässä vuoden aikana on muutenkin käynyt kaikenlaisia ikävempiä fiiliksiä lävitse mutta onneksi yksi turhemmista tunteista ei ole muutenkaan elämän aikana kuulunut meikäläisen tunteenkirjoon. Mustasukkaisuus. Tosin itse olen sellainen että mielummin ryven siinä omassa viiltävässä haavoittavuudessa kun annan edes pientä vallan mahdollisuutta tuolle tunteelle.

No mut, kuukauden kahden päästä alkaa sellainen rumba joka siirtää ajatukset tyystin muualle ja voin keskittyä täysin elämäni seuraavaan askeleeseen.

40 kiloa myöhemmin (prelude)

23/12/2011 19:37, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)

Tosiaan... tuossa torstaina, työpäivän yhtenä kiireimmistä hetkistä pyöriessään ympärilläni, tunsin ajan suorastaan pysähtyvän hetkeksi kaiken tuon hälinän keskellä ja koin jonkinlaisen, pienimuotoisen valaistuksen itseni suhteen. Moni asia elämässäni on tällä hetkellä hyvin.

Taloudellisesti olen vakaa, pitkän etsinnän jälkeen maanantaina tuli tieto että hakemani kämppä on varattu meikäläiselle ja tällä viikolla pääsin viimeiselle tasolle terveyteni suhteen (40 kiloa alas, yayah!). Tulevaisuus näyttää siis huomattavasti avoisemmalta ja onhan se kieltämättä radikaali muutos vuoden takaiseen olotilaan vaikka olin jo silloin rysäyttänyt elämäntapamuutoksen rattaat kunnolla käyntiin mutta pään sisällön suhteen olin yhä täysin rikki.

Noh, työkaverini totesi tuonkin asian paremmin tänään:

Sinä olet kutistunut ruumiillisesti mutta kasvanut ihmisenä paljon tämän vuoden aikana.

Ja toi on helvetin suuri kehu ihmiseltä joka harvemmin antaa tuon tyylistä palautetta.

Muutenkin tässä kuluneen viikon ja roskaruoan ammentamisen aikana on alkanut iskostamaan sitä ajatusta pääkoppaan että tämä minun uusi kroppani mahdollistaa yhden asian. Minä pystyn syömään ihan mitä vaan koska kehoni osaa kuluttaa kaiken sen energian lenkkeilyn myötä. Ja arvatkaa vaan että onko minulla sellainen kutina päällä että haluan kokeilla monenlaista ravintoa.

Tuossa taannoin läpikävin myös toista ajatusta. Jutellessani sunnuntaivuorossa työkaverin kanssa elämästä ylipäätänsä, hän kertoi kuinka hänellä kesti viisi pitkää vuotta päästä yli yhdestä henkilöstä. Hänen käyttämänsä sanat tuntuivat niin tutuilta että kuuntelun aikana aloin viimeinkin hyväksymään sitä mahdollisuutta tapauksen A:n suhteen ettei meistä todennäköisesti enää tule ystäviä.

Minähän tämän meidän jutun alunperin mokasin avattuani sanaisen arkkuni mutta toisaalta jos en olisi tehnyt sitä, en olisi tässä tilassa. Ja kävisinkö tämän kaiken uudestaan läpi jos osaisin kääntää kelloja taaaksepäin? Kyllä. Tämä on tylyä faktaa mutta minun elämäni vaati tuon totaalisen romahduksen tunteideni kanssa.

... haluan pirstota kaiken jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda uudet alphat ja omegat.

Kolmen vuoden takainen minä taisi sisimmissään haluta tuollaisen täydellisen rebuuttauksen mutta ei tiennyt miten sen tehdä. Nyt tiedän.

...and to rule them all

09/12/2011 18:12, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Okei. Myönnän. Yhden bändin suhteen minä olen rinnastettavissa näihin muihin hulluihin jotka ostavat kaikki olemassa olevat versiot. Syykin on aika simppleli. Uutta musiikkia ei ainakaan tule lisää enää koskaan ja ennenjulkaisemattomia teoksien suhteen ei kannata elätellä toivoa. Ja kun kerran kuudella eurolla tarjottiin tätäkin julkaisua, olihan siihen pakko tarttua. Taas ihan vaan for shit and giggles ja niin poispäin. Vieläkin hymähdyttää se että koko ostoprosessi tapahtui aamulla bussissa istuessaeni ja vieläpä kännykän kautta. On nykyteknologia sitten ihanaa. Kai tämä oli sitten elämäni viimeinen kerta kun ostan musiikkia kasettimuodossa. Kokoelmani on ainakin yhtä julkaisua lähempänä täydellisyyttä.

Addiktioni 48/11

03/12/2011 20:56, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Aphex Twin: Selected Ambient Works 85-92 (Remastered) / Classics (Remastered) (2011)

On taas hieman vaikeuksia miettiä että mitä muuta sanoa jo suurin piirtein kaiken sanotuista levyistä vai siirrytäänkö automaattisesti siihen kehumiskuoroon kun kyseessä on mielipuoli ja/tai nero joka osaa viedä musikaalista tyyliään monen genren lävitse muodostaen niistä aivan loogisesti etenevän jatkumon? Nimi on siis Richard D. James ja mies on kieltämättä erittäin lahjakas tuottaja jolla se erityisen hieno kyky uudistaa soundillista väripalettiaan kuin kameleontin nahka konsanaan minkä myötä hän on aktiivisen viidentoista-parinkymmenen vuoden aikana onnistunut puskemaan ulos monipuolisia julkaisuja joita pidetään suurimmaksi osaksi klassikoina kuin myös välttämättöminä hankintoina elektronisen musiikin piireissä. Oli kyseessä sitten alkupään tuotannon primitiivinen mutta kuitenkin syviä sormenjälkiä jättävät työt tai 90-luvun puolen välin jälkeen startannut yksityiskohtaisempien ja laatikon ulkopuolelta napattuja ideoita jotka ovat muuntautuneet jo standardeiksi, kokonaisuudessaan hän on vakuuttavasti puskenut elektronisesti tuotettua ääniaaltoilua uransa aikana yhden käden sormilla lasketun verran uusiin ulottuvuuksiin. Alkujaan 90-luvun alkupuolella R & S Recordsille julkaistut, vuonna 2008 uudelleenmasteroidut, nyt taas uudelleenjulkaistut ja uusiin pakkauksiin käärityt Selected Ambient Works 85-92 sekä Classics ovat juurikin hänen uransa alkupäähän keskittyviä näyttöjä jotka ovat pitkälti suoravetoisia ja näin ollen taplaten technon sykkivää perusolemusta mutta tuoden esiin äänimaisemallisesti kaksi tyystin eri kaliiberin työtä. Siinä missä Selected Ambient Works 85-92:n äänimatto on aika hyvin leikkisän oloinen ja paikoitellen jopa minimaalisia toistokaavoja noudattava sekä vaimean haikeasti kumpuava luoden samalla tärkeitä alkupään pisteitä iDM:n monisyisessä kehityskaaressa mutta ennenkaikkea julkaisussa on edelleenkin tärkeän vahva tunne mukana kuinka se on ollut huomattavan paljon aikaansa edellä ja miten Richard D. James teki omaa jo juttuaan naputellen seuraavan tason tuotantoa ennenkuin Briteissä 90-luvun alussa vallinnut rave-kulttuuri antoi ääriään myöten paisuneen puhkeamisen myötä elämän uusille genrille. Kuten jo aiemmin vihjailin, Classics on sitten jo tyystin erilainen peto keräten sisäänsä kaksi vinyyli-julkaisua sekä kaksi remix työtä kuin myös muita raitoja sieltä sun täältä ja näyttäen Aphex Twinistä ensimmäisen kerran pimeämmän ja huomattavasti ankaremman puolen. Itseään toistava techno saa siis herra Jamesin kätösissä taas uudenlaista ilmavuutta kuin myös hallittua kaaosta ottaen opinnäytetöitä suoraan industrialin kovasti etenevästä paukkeesta mutta väläytellen myös tanssittavampaa puolta "Digeridoo" kappaleen kautta joka ei nimestä huolimatta todellisuudessa käytä kyseistä soitinta vaan osoittaa miehen ohjelmointikykyä muodostaessaan acid-virtausta joka mimitoi tyystin toista soitinta tai antaen taas erinäisiä viittauksia proto-iDM:n olemassaolosta ("Analogue Bubblebath I" ja "Polynomial-C"). Niin... Vaikka nämä kaksi ovat saaneet ylleensä uudellenmasteroidun pintakiillon, totta puhuen itse en ainakaan huomannut mitään eroa alkuperäisiin julkaisuihin. Tärkeintä on kuitenkin se että näistä julkaisuista edelleenkin huokuu sellainen huikea itsevarmuus ja sääntöjä rikkova mentaliteetti joka on toistunut miehen uralla monituisia kertoja.

I lost what you have found

30/11/2011 18:42, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)

Eilen oli taas näitä päiviä jonka jälkeen olin fyysisesti aivan loppuun kulutettu ja henkisesti... ei ainakaan sillä halutulla tasolla. Kaukana siitä. Niin... Se että päivä lähtee käyntiin aamukuuden työvuorolla jonka jälkeen pääsee kotiin vetään puolentoista tunnin kooma-tirsat, ajamaan höylällä pään taas kaljuksi (pakko se on ajaa joka toinen päivä koska ei tuota sänkeä jaksa katsella plus muutenkin haluan ylläpitää tuota luotua imagoa meikäläisestä), syömään jotain ja takaisin iltavuoroon.

Olin jo monen viikon hiljaisuuden jälkeen totuttautunut taas siihen turvallisuuden tunteeseen että minulla on kaikki hyvin kun ei ole tarvinnut kohdata tapaus A:ta millään tasolla. Ja sitten tulee se hetki kun olen hyllyjen välissä tekemässä inventaarioita ja kääntäessäni päätä toiseen suuntaan, katseemme lukittuvat sekunniksi, pariksi mutta kuitenkin sen verran kauan että hänen silmistä näkyi... En tiedä mitä minä edes näin. Harhaa, kuvitelmaa jostain jota luulen taas näkeväni. En edes halunnut ajatella sitä mutta pääni on välillä sellainen että kun se pääsee edes pieneen vauhtiin, se ei pysy hiljaisena. Kaikki ne ajatukset mitä olen yrittänyt tukahduttaa jo vuoden ajan putkahtaa esiin ja pään kääntyessään takaisin työn äärelle, käyn jo ajatuksissani niitä tuttuja aiheita kuten esim. että olen täyskusipää.

Olen aistinut jo pidemmän aikaa kuinka sisälläni on jonkin sortin tunteiden patoutuma klöntti joka ei poistu liukenevien kyyneleiden kautta vaikka kuinka pakottaisi (toisaalta nekin vuodatettiin viimeksi yli vuosi sitten joten onko sekin tankki tyhjä), ei laukene juoksemalla lenkkipoluilla itsensä täysin piippuun tai ei irtaannu raivoamalla ja hakkaamalla nyrkkeilysäkkiä. Pitääköhän tässä kohta alkaa ottamaan pullon varresta kiinni kun mikään ei tunnu tehoavan siihen. Tuskinpa, mutta on vaan sellainen fiilis että kaikki vaihtoehdot pitää kokeilla.

"Tunteet ovat mitä ovat ja niiden kanssa on vaan elettävä", toistan taas tuota mantraa itselleni jossain vaiheessa päässäni vellovan myrskyn keskellä.

Tästä on selkeästi ruvennut muodostumaan ylitsepääsemätön este itselleni, minkä johdosta olen viimeisen parin kuukauden aikana alkanut harkitsemaan vakavasti työpaikan vaihtoa. Kun yksi työntekijöistämme siirtyi toisaalle kuukausia sitten ja kuten tapana on, järjestimme hänen viimeisena päivänä tietenkin jäähyväislahjan. Hänen ilon kyyneleet tullessaan esiin silmien kulmista ja hänen etsiessään sanoja kiittääkseen meitä tästä, hieman hämmästykseni tajusin ensimmäistä kertaa että jos itse lähtisin siltä istumalta toisaalle tietäisin tasan tarkkaan mitä sanoisin vanhoille työtovereilleni.

Kuinka tämän nykyisen työn kautta olen oppinut ihmisluonteesta enemmän kuin koko elämäni aikana. Tämä työ on antanut minulle monenlaisia asioita joista päällimmäisenä on kaksi hyvää ystävää joille olen voinut puhua asioista oikeilla nimillä ja ennenkaikkea olen pystynyt siirtämään luottamusta heille. Ja jos totta puhutaan, loppupeleissä tämä työ oli se alkuunpanija muutokselleni. Neljä vuotta sitten ensimmäisen sananvaihdon kautta lähti käyntiin sellainen matka ystävyydessä josta edelleenkin yritän oppia että mitä tein oikein ja mitä tein väärin.

Toisaalta tuohon ajatukseen työpaikan vaihtamisesta on alkanut myös vaikuttamaan toinenkin syy, mutta jos alkaisin siitä puhumaan julkisesti, saisin tod.näk. potkut. Sitä ei aina tiedä ketkä tätäkin minun hiekkalaatikko raapustustani todellisuudessa lukee.

Addiktioni 47/11

27/11/2011 17:58, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution OST (2011)

Alkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.

Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa "Opening Credits" cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.

Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen - alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin ("Hung Hua Brothel") tai "The Hive" klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.

Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.

Addiktioni 46/11

20/11/2011 07:04, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Clint Mansell: The Fountain OST (2006)

Darren Aronofskyn ohjaama The Fountain on yksi näistä vaa'an paremmalla puoliskolle kohoavista mindfuck-elokuvista jonka monikerroksinen tarinankerronta alkoi aukenemaan itselläni kunnolla toisen katselukerran jälkeen. Se mikä tekee elokuvasta itseään kohti vetävän kokemuksen on se tapa miten tarina avautuu hiljalleen katsojan silmien edessä. Rakkautensa menettämisen hyväksyminen läpikäydään elokuvan aikana kolmella eri tasolla - todellisessa elämässä, mielen avaruuden kolkossa yksinäisyydessään ja viimeistelyä vailla olevan kirjan kautta, minkä myötä jokainen taso täydentävät toisiaan luoden toisiinsa heijastavan aikajanan. Ja kuten hyvin omalaatuisilla elokuvilla on yleensä tapana, musiikki myös tukee, vahvistaa ja rikastaa tätä kokemusta täysin omalla kokeellisella sysäyksellään. The Fountain on kolmas yhteistyö ohjaaja Aronofskyn ja säveltäjä Clint Mansellin välillä sekä toinen yhteistyö Kronos Quartetin kanssa ja kokonaisuutta hämmentää niinkin omaperäinen valinta soittajiksi kuin skotlantilainen post-rock yhtye Mogwai. The Fountainin musiikki on hyvin paljon tunteisiin vetoava muodostaen eläväisen, hengittävän tunnelman jota pääasiallisesti ohjaavat hyvin yksinkertaisesti rakennetut, syvälle sydämeen läpäisevän raskasta taakkaa kantava olemus pianon kautta sekä Kronos Quartetin sormien välityksellä levittäytyvä jousisoittimien akustinen maanläheinen värähtely. Mogwain äänekkäämmästä olemuksesta kuuluu scoren aikana sellaisia lainehtimaisesti eteneviä häivähdyksiä joka kuitenkin lopulta latautuu huippuunsa ja suorastaan räjähtää kaikkialle "Death Is The Road To Awe" cuen myötä. Tämä yli kahdeksan minuuttinen eeppinen cue myöskin kiteyttää scoren aiemmilla hetkillä aistitun kiihkeän olemuksen täydellisesti tuoden mukanaan kirskuvasti kipinöivät kitarat, edestakaisin sahaavat jouset ja pakahtuvasti esiintulevan kuoron jonka myötä Hugh Jackmanin esittämän Tommy pystyy vihdoinkin päästämään irti ja viimeistelemään kuolleen vaimonsa pyydön. Mutta ehkäpä scoren sykähdyttävin ja suorastaan polvilleen pudottava osuus on jätetty julkaisun viimeiseksi hetkeksi. Pelkästään pianolla viritetyn äänimaailman myötä "Together We Will Live Forever" on hyvin riisutun oloinen mutta korostaen tunteita joissa esiintyvät toivoa, pelkoa ja hyväksymistä tapahtuneille asiolle.

Elokuvan häikäisevä visuaalinen tyyli yhdistettynä täysin hengästyttävään musiikilliseen kokemukseen luo lopputuloksenaan yhden elokuvamusiikin parhaimmista töistä jossa jälleen kerran ollaan onnistuttu siirtämään kuvitteellisia äärirajoja uusille alueille. Minulla ei ole enää muuta sanottava kuin... Hanki tämä elokuva ja katso se. Katso toisen kerran ja sen jälkeen hanki tämä score.