Untitled #2

Olipas paska vuosi itselläni. Jos edeltävänä vuotena paskin juttu oli se että sain kokea miltä tuntuu kun dumpataan syntymäpäivänä, niin 2016 päätti korottaa panoksia työntäen jotain terävää tuonne munuaisten suuntaan ja potkaista sitä kunnolla syvemmälle. Tämä on aika graafista ja raakaa tekstiä kuluneista kuukausista, joten you have been warned.

20. päivä heinäkuuta oli näitä päiviä jotka polttivat jälkensä kuvina mielen kolkkaan. Juoksulenkin jälkeen on aika yleistä että käyn heti kusella kun saavun kotiini mutta en odottanut sitä ollenkaan että virtsan väri olisi ollut sillä kertaa muuntaunut punaiseksi. Ja aina on helvetin hyvä idea lähteä googlettamaan oireita. Tällä kertaa kylläkin tuli vastaan sivusto joka osasi selittää mistä tämä voisi johtua. Veren kusemista tosin jatkui pari päivää minkä johdosta menin suosiolla työterveyteen selvittämään asiaa. Ne parit kerrat mitä siellä kävin kahden viikon aikana, ne ei löytänyt mitään tulehduksia virtsa- ja verikokeista. Toisena oireena alkoi myös hiljalleen tulla alaselän särky. Siinä vaiheessa kun todellisia tutkimuksia olisi alkanut tekemään sain tylysti ilmoituksen työterveydestä että työnantajani ja heidän välinen sopimus ei enää kattanutkaan niitä tutkimuksia joita minulle olisi pitänyt tehdä.

Fuck it then. Paikalliseen terveyskeskukseen siis.

Minulla on siis joskus pahakin tapa sanoa asiat suoraan ja kun astelin kohti terveyskeskuksen tiskiä, pudotin tylysti vuorossa olleelle tytsylle: "Olen nyt kussut parin viikon ajan verta ja alaselässä on kipuja. Saisinko ajan lääkärille?". Boom, heti löytyi aika. Ja nyt täytyy antaa propsit sille naislääkärille joka kuunteli minua ja tutki minut. Nimittäin hän pisti rattaat kunnolla pyörimään. Sain särkylääkettä ja sotasuunnitelman miten tämän kanssa edetään. Ja hän vieläpä yllätti minut myös silläkin tasolla että hän soitti yhdessä vaiheessa ja kysyi että kuinka voin.

Ultrasta ei löytynyt mitään ja paras oli kun siihen piti valmistautua siten että ollaan neljä tuntia syömättä plus rakko pitäisi olisi täynnä. Oman osuuteni olin hoitanut kunnialla eli rakko oli sen verran täynnä että viimeisen tunnin aikana tuntui kuset tulevan housuun ihan minä hetkenä tahansa mutta kuudenkympin iässä oleva mieslääkäri jaksoi piilovittuilla minulle että eihän minulle ole edes rakko täynnä. Kiitos tästäkin ystävällisesti palvelusta. Noh mut, sieltä munuaisten suunnalta ei löytynyt mitään erikoisempaa.

Lisää verikokeita määrättiin siinä matkan varrella ja seuraava tärkeämpi etappi oli sitten reissu urologille ja edessä olisi kystoskopia eli virtsarakon tähystys. Ja tiedoksi niille jotka eivät ole kokeneet sitä aiemmin, sinne pääsee kulkemalla vain yhtä reittiä. Pelkkä ajatus miehillä on tyyliin: "No no no no no no... NO!"

1. syyskuuta oli siis aika varattuna urologille ja aulassa odotellessa kieltämättä ajatukset pyörivät enimmäkseen siinä että kuinka paljon tämä tulee sattumaan. Naislääkäri tuli kyselemään että minkä takia olen täällä. Annoin suoraan ne paperit jotka oli matkassani ja kertoivat tarkasti mitä tässä on siihen mennessä tullut koettua ja hän totesi: "Aaah... Sinä oletkin minun seuraava potilas". Kysyi myös että onko mitään kysyttävää tästä operaatiosta, johon vastasin: "Ainoa asia on se että tuolla minun pään sisällä on pelonsekaiset tunteet siitä että kuinka paljon tämä tulee sattumaan."

"Tarvitko rauhoittavia?" hän kysyi napakasti.

"En, se on vaan päänsisäinen asia."

Siirryttiin operaatiohuoneeseen ja vaihdettuani farkkuni ultimate seurusteluhousuihin, jäin hetkeksi aikaa yksin sinne huoneeseen. Edelleenkin ne pelonsekaiset tunteet jylläsivät pääni sisällä, istuin paikallani ja aloin katselemaan ympäristöäni jolloin näin yhdellä pöydällä mielenkiintoisen instrumentin jossa oli iso musta walki-talkien/painepesurin näköinen osa ja siinä oli pitkä, paksu musta johto kiinni. Hetken aikaa tuijotettuani tuota instrumenttia, sitä vaan tiesi sisimmissään että toi on se jolla minut tutkitaan. Shit. Tämä tulee sattumaan ja paljon.

Puudutusta laitettiin peniksen sisään joka ei sitten auttanut hevon vittuakaan kun kyseiselle instrumentilla sitten lopulta mentiin sisälle. Henk.kohtaisena kokemuksena tämä oli siis erittäin paha. Ja edelleenkin kun suljen silmäni ja ajattelen sitä hetkeä, jotenkin ne kivun jälkikaiut osaa palautua tuonne mielen syövereihin. Toisaalta, sen verran mitä urologin kanssa tuli operaation jälkeen juteltua, se on miehille kokemuksena muutenkin paha. Sieltä virtsarakosta ei kuitenkaan löytynyt mitään muuta kuin ilmakuplia. Vessassa käynti operaation jälkeen oli hieman absurdi koska miehenä kun sitä käy kusella seisaalteen, niin sitä näkee jo heti että se on virtsaa. Tällä kertaa ulos tuleva neste oli niin läpinäkyvää että itseäni jopa huvitti se tilanne kun päästin sitä ainetta pönttöön.

Urologin kanssa juteltiin näistä kivuista ja hän oli ehdottomasti sitä mieltä että seuraavaksi kannattaa tehdä tietokonetomografiatutkimus. Selvä. Niin ja mukaan tältä reissulta tuli sitten melkein viikon kestänyt kirvely vessassa käydessäni.

13. lokakuuta oli tietokonekuvaus. Wham-bam-thank you mam eli siellä ei kauan kestänyt kun minut laitettiin laitteeseen kiinni ja pumpattiin varjoainetta sisään. Toisin sanoen 15 minuutin reissu.

Lääkäri soitti tuloksista parin päivän päästä ja lopulta se syykin näille kivuille sitten löytyi. Munuaiskivi on jumahtanut vasempaan virtsajohtimeen. Edessä olisi taas tähystys peniksen kautta mutta tällä kertaa mentäisiin syvemmälle. Onneksi siinä lyödään selkäydinpuudutus joten en tunne yhtään mitään kun ne operoi. Lääkäri veti kuitenkin ässän hihastaan ja kysyi että olenko loukannut itseni. "En... En tietääkseni...", vastasin. Nimittäin tuolta vasemmalta puolen rintakehää löytyi jotain poikkeavaa. Just. Tämäkin vielä.

Lisää kuvauksia oli edessä tuon rinnan takia. Ensimmäisenä oli röntgen (28. päivä lokakuuta) ja sen jälkeen (8. marraskuuta) oli kuvaus jossa pistettiin isotooppia suoneen, annettiin vaikuttaa kolme tuntia ja sitten lyötiin koneeseen kiinni. Kun olin laittamassa vaatteita takaisin päälle tuon jälkimmäisen tutkimuksen jälkeen, sain kirjekuoren jossa määrättiin lisää tutkimuksia. Huoh...

10. marraskuuta oli sitten tähystys numero kaksi. Se täytyy vielä mainita ennenkuin edetään tarinassa eteenpäin että tuona aikana en ole ottannut yhtään sairauslomaa. Olen syönyt kiltisti särkylääkkeitä ja käynyt töissä. Selkeästi faijaltani perinnyt tuon mentaliteetiin. Anyway... Tähystys meni suoraan sanottuna vituiksi. Aloin vuotamaan verta kesken operaation ja sen myötä näkyvyys meni lääkäreiltä eli homma ei mennyt yhtään putkeen. Minulle lyötiin katetri ja jouduin olemaan yön yli TAYSissa. Mikä oli sinänsä anuksesta että yön aikana nukuin suurin piirtein puolen tunnin pätkissä kun toinen letku oli kädessä ja toinen alapäässä. Yritä siinä nyt sitten löytää hyvä asento.

Aamuyöstä otettiin katetri pois koska tuntui että kusettaa mutta mitään ei tule ulos. Jälleen näitä ihania kipuja peniksen suhteen kun katetri otettiin pois. Ja se ensimmäinen vessassa käynti. Jeesus fucking christ. Vessanpönttö näytti pahimmillaan teurastamolta kun päästin nesteet pihalle ja pisteenä i:n päälle oli ehdottomasti se hetki kun kusemisen aikana pönttöön ilmestyy sellainen musta verihyytymä. Virtsaamisen suhteen ei ollut mitään ongelmia ja kello 12 jälkeen minut päästettiin pois. Paska reissu joka tulee muuttumaan vieläkin paskemmaksi. Kuten mainitsin, ennen tätä operaatioita en ollut ottanut yhtään sairauslomaa. Itse tähystyksestä tuli kolme päivää sairauslomaa ja herra Murphy päätti sitten heittää paskat kunnolla tuulettimeen. Tarkoittaen että kaupan päälle tuli sitten viikko lisää koska kanyyli oli laitettu sen verran huonosti että osa lääkkeistä meni kudokseen ja sen myötä käsi turposi ja meni melkein käyttökelvottomaksi.

I just fucking love my life at this point.

Samana päivänä kun pääsin pois, minulla oli myös illalla magneettikuvaus, liittyen tuohon rintaan. Selkä tykkäsi ja kiitteli kovasti varsinkin kun oli vuorokauden maannut sängyssä ja nyt piti olla tunti paikoillaan ahtaassa putkessa kuunnellen todella huonoa industrial musiikkia 90-luvulta. Siitäkin poikkeavuudesta saatiin jonkinlainen selvyys että se on hyvänlaatuinen kasvain mutta se on oudossa paikkaa ja muutaman kuukauden päästä katsotaan tilannetta uudelleen. Magneettikuvaus numero kaksi on siis edessä maaliskuussa.

Tähystys numero kolme oli edessä 9. päivä joulukuuta mutta 5. päivä munuaiskivi päätti sitten ilmoittaa vielä viimeisen kerran kunnolla olemassaolostaan ja järjesti oksentamiseen yltävät kivut. Eli sekin päivä muuttui sairauslomaksi.

Perjantai. Tähystys numero kolme. Operaatiopöydällä maatessani anestesialääkäri päättää sitten lorauttaa hieman enemmän tuota selkäydinpuudutusta selkääni koska edellinen operaatio oli sen verran vaikea että nyt ei oteta mitään ylimääräisiä riskejä. Lääkärit alkavat operoimaan ja jonkun ajan päästä kuuluu: "Sehän lähti helposti". Niinpä tietysti. Sain myös pitää juniorin itselleni. Kyllä, annoin sille jopa nimen koska tässä täytyy olla jonkin sortin stockholm syndroomaa ihan senkin takia kuinka kauan toi mitättömän kokoinen kivi on pitänyt meikäläisen kehoa panttivankinaan. Pääsin samana päivänä pois mutta sairauslomat eivät päättyneet siihen. Viikko lisää pamahti mittariin sen johdosta tai siis lääkäri epäilee että puudutusta annettaessa piikki sohaisi luuta minkä johdosta alaselässä oli lisää ihania kipuja.

Harvemmin sitä näin paskaa säkää yhdelle ihmiselle sattuu osumaan. Pääasiassa on se että kuukausien jälkeen kivut ovat lopultakin poissa. Tähän tunteeseen voi jo taas tottua.

Yksikään mies ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista elämänsä aikana. Ja sinä joudut kokemaan sen kolme kertaa.

Today I learned

Huh, the audio stutter and weird lagging while playing games on Windows 7 with Xbox One Controller stopped after I installed USB 3.0 drivers from Intel. Go figure. And controller is still plugged in USB2-port.

Untitled

Tarina karmasta joka tapahtui muutama viikko sitten.

Viisi päivää töitä miltein takana päin. Lauantain ilta-osastoa pyörittelen, harteillani on sellainen väsynyt olo mutta tiedostan että edessä on onneksi pari päivää vapaata.

Työpuhelin soi ja katson että työkaveri soittaa. Hän ilmoittaa että on vatsataudissa ja kysyy voinko tehdä hänen sunnuntaivuoron.

Muistan edelleenkin elävästi sen tilanteen että huokaan syvään, pistän silmät kiinni ja totean itselleni että miten minua väsyttää niin perkeleesti.

Takaraivostani kuitenkin ilmestyi sellainen pieni ääni joka lirkutteli: "Ota se. Siitä saa paljon rahaa. Ota se!"

Huokaan toistamiseen ja kerron hänelle että voin tehdä sen työvuoron. Raha-ahne paska kun olen.

Sunnuntain aamu-osaston pyörittäminen meni ihan hyvin töissä, tosin kyllä minä pystyn myöntämään että viimeisellä tunnilla minua ei kiinnostanut paskaakaan työntekeminen.

Maanantai. Herään ennen kello kahdeksaa ja ensimmäisenä tulee todettua kun pyörähdän sängystä ylös että kylkeen sattuu. Kävelen koneelle ja siinä hetken aikaa istuessani, tajuan mikä tämä kipu on.

Munuaiskivet.

Voi vittu.

Terveyskeskuskukseen hakemaan piikkiä ala-selkään koska tämä on niin tuttu prosessi vuosien takaa.

Piikit lyödään ja makaan sängyllä tunnin, toisenkin. Muistan että kuuntelin ensimmäisen tunnin aikana Lights Out Asian "In The Days Of Jupiter" albumia ja jotenkin kyljestä säteilevä kipu aukaisi levyä uudella tavalla sillä kuulin uusia vivahduksia äänimaailmassa. Mielenkiintoinen kokemus siinä mielessä.

Kello yhdentoista jälkeen kysyin hoitajalta että voinko lähteä kotiin sillä olo alkaa sen verran hyvä. Hoitaja käy varmistamassa lääkäriltä tämän ja palatessaan kysyy että haluanko reseptin tuosta samaisesta aineesta. Tyhmänä miehenä kieltäydyn koska ennenkin on pärjätty yhdellä piikittämisellä. Virhe.

Pääsin kotiin syömään aamupalaa ja käymään suihkussa.

Puoli kolmen aikoihin söin lämpimän ruuan ja kesken syönnin totean itselleni että kipu palaa takaisin. Ja eikun takaisin terveyskeskukseen.

Taas lyödään kaksi piikkiä jotka eivät edellenkään ole täysin herkkua koska ala-selän lihakset kipeytyvät siitä aineesta ja nyt saanut tuplasti sen annoksen päivän aikana. Samalla totean lääkärille että tällä kertaa otan mielelläni sen reseptin.

Pääsin heti lähteämään mutta kävely kohti apteekkia ja kotia oli jotain uskomatonta. Tuntui olisin ollut vanhus joka kävelee hitaasti ja siihen päälle vielä kivut jotka kolmessa eri kohtaa kropassani.

Loppupeleissä minun maanantai-vapaani oli suurimmaksi osaksi sitä että makasin joko sohvalla tai sängyllä, silmät kiinni, kuulokkeet päässä kuunnellen musiikkia ja toivoen että tämä kipu menee pois.

Mitä siis opin tästä? Karma muistutti olemassaolostaan aika rajulla tavalla ja rankaisi heti. Aina ei kannata olla raha-ahne paska.

Empirion: Narcotic Influence (Live)

Jokin siinä 90-luvulla analogisesti tuotetussa musiikissa on vaan joka ei vedä vertoja nykypäivän räpellyksiin. Livetaltiointi jatkuu tällä kappaleella.

Datach’i: Monarchs

Datach'i going soft.

Addiktioni 24/15

Atrium Carceri: Metropolis (2015)

Atrium Carceri: MetropolisTässä sitä taas ollaan. 2015 on ehtinyt pyörähtämään vasta puoleen väliin kun Simon Heath on pykäämässä jo kolmatta soolo-julkaisuaan ulos omalta Cryo Chamber levymerkiltään. Ja kun kyseessä on Atrium Carceri julkaisu, sitä on jo ennakkoon pahimmillaan varautunut siihen että tulossa on vähintään semi-tyypillinen matka kyseiseen universumiin. Muinainen. Unohdettu. Unenomainen. Kalvava. Korruptoitunut. Tuhoutunut. Autio. Metropolis on äänimaailmallisesti tuttuun tyyliin täynnä vastaavanlaisia synonyymeja kuin myös tavaramerkiksi löytyvää työskentelyä joita luodaan teollisuuden taustametelistä sekä kaupungin ääriviivoihin omat jälkensä korroosion kautta kaivertaneen luonnonvoimien kautta ja musiikillisesti synkkää peruspalettia profiloidaan tunnelmallisen ambientin, humisevien koneiden ja cinemaattisesti eteenpäin kuljettavan pianon kautta. Metropolis on siis parhaimmillaan hyvin fyysisen tuntuinen joka onnistuu jollain tasolla luomaan illuusion kaupungin olemassaolosta mutta loppupeleissä musiikki ei kuitenkaan osaa puhutella juuri sillä oikealla tavalla joka antaisi sen viimeisen tarvittavan sykäyksen nostattamaan kuuntelijan ruokahalua mielikuvien parissa. Näin ollen kokonaisuus ei onnistu luonnostelemaan tarinankerronnallisesti mitä siellä kaupungin sydämessä on tapahtunut. Toisaalta ehkäpä se johtuu myös siitä että nämä kaikki on jo kuultu jossain muodossa aiemmilla levyillä ja toisto alkaa vaan puskemaan liian voimakkaasti lävitse. Muutenkin sitä huomasi tämän albumin kautta miten uudemmat Atrium Carceri tuotokset ovat alkaneet hämärtymään toisiinsa limittäin mikä myös jättää osittain kylmäksi tällä kliinisellä etenemisellään. Käsissä on siis erinomainen dark ambient julkaisu yksittäistapauksena mutta Atrium Carceri tuotoksena Metropolis on sitä samaa mitä ennenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Valitettavasti.

Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän "Get Your Fight On" kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella "Take Me to The Hospital" kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.

Author & Punisher: Lonely (Live In Providence 11.03.2012)

Industrial. In truest form.

Game Changers: Goldie ‘Terminator’

Swarm Intelligence: Tanker

Addiktioni 07/15

Sabled Sun: 2147 (2015)

Sabled Sun: 2147Edellisen albumin huikea matka toivonkipinän uudelleenherättämisen sekä hiljalleen hiipumisen parissa ja varsinkin elokuvamaisesti viimeistelevä "End Me" kaukuessaan vielä vahvasti muistireseptoreissani, oli kieltämättä se pelko päällänsä että millä tavoin Simon Heath pystyy vastaamaan tässä post-apokalyptisen jatkumon seuraavassa luvussa. Vuoden 2147:n aloittava "Survival" sorvaa äänimaailmaa taas tutustussa esteetiikassa kun tarinan protagonistin askelten luoman rohinan kautta kuuntelija asetellaan hiljaisen mutta liekehtivän kaupungin laidalle. Vokaalisämplien siivittämä "Our Mechanical Children" linkittää uudestaan menneisyydessä piinaaviin aaveisiin mutta muuten ympäristöä sekä taustatarinaa värittämä äänityöskentely jää hyvin minimaaliseksi. Niin, 2147 vaikuttanee huomattavasti riisutummalta kokonaisuudelta ja näin ollen kertoen tarinan kolmannen vuoden työläämmin puhtaasti musiikista kumpuavan aistimuksen kautta. Minkä johdosta myönnän että minulle meni muutama päivä päästä tämän albumin sisältöön kunnolla kiinni mutta lopulta tehokkaasti pyörivän rotaation kautta löysin teoksen punaista lankaa pulssahtelevan vahvuuden. Koska 2147:n ei tarvitse nojautua niin paljon taustoja sykähdyttävästi kokoamiin palasiin, albumi ottanee hiuksen hienon eron kahteen edelliseen työhön ja kohoaa tunnelmaltaan omanlaiseen kääntöpuoleensa jossa kuitenkin kuuluvat Simon Heathin tuotemerkit - cinemaattisuus sekä teknillisesti hohkaavat manipulaatiot äänen saralla jotka maalailevat yhdessä eheän tarinan jolla on selkeä aloitus ja viimeistely. Mutta mutta... Kyllä se vaan täytyy edelleenkin todeta että Simon Heath on tälläkin hetkellä dark ambientin saralla tärkein vaikuttaja. Kirjoituskynän terävyys kuin myös tuotannollinen puoli on pysynyt vuosien varrella erittäin komeasti kasassa näillä Sabled Sunin kolmella pääjulkaisulla minkä johdosta ei ole myöskään tarvinnut potea minkäänlaista kaipuuta hänen emoprojektinsa parhaimpiin päiviinsä.

Troubleshooting

Motherfucker. What a week.

My computer (including two hard drives) died few days before new year and I had to buy a new one right away. Which meant I didn't have enough money to buy certain parts what I really wanted and I had to make some "sacrifices" on motherboard and CPU. Meaning after over ten years of journey together, I had to say goodbye to AMD and say hello again to Intel.

Few days later I got all the parts and when I install everything back to normal (OS, programs, etc), it usually takes two days of installing stuff and tweaking settings. Did that and week later third HDD died. Luckily I managed to get everything I needed to safe before it finally crashed and burned. I replaced the HDD and I thought everything was in right place. Then I started to notice that my new computer had some latency problem with the audio. Annoying sound clipping and pops was here and there whenever I played music on Winamp and it only started to appear after the computer was on atleast 24 hours. Fucking weird.

I still use old Soundblaster X-Fi in PCI-slot and I'm not planning to buy new one. Why should I? As a 24bit soundcard it still works fine and I have carried that thing over from my two previous computers. So I thought it was a driver issue, as usually. I mean, Creative have a track record making either shitty drivers or software. Or if you're lucky, you'll get both when you buy a new soundcard fom Creative and you have to wait for proper drivers to arrive. I tested every driver there was - for LAN, motherboard, graphics card and I noticed that even Creative managed to release new drivers for good old SB X-Fi in last year. So yeah, I tested everything and nothing worked. Even updating the BIOS didn't do anything. Same annoying clipping appeared.

I was getting a bit desperate and started looking for solution from the bottomless pit called Google. Hundreds of search results with similar problems and usually it was Realtek audiochip from motherboard giving the headache. That didn't help with my case. Search after search, I stumbled on a program called LatencyMon. It's a program that tells which process, driver etc. is causing this latency. Hooray, atleast we were on right path on this troubleshooting.

And it even suggested what was causing this. So with more trial and error approach, I changed some BIOS settings related to CPU power management. I mainly disabled "Enhanced Intel SpeedStep Technology" and then I went to Power Options in Windows 7 and selected "High Performance". That was it. Everything was back to normal. Also it doesn't hurt to set processor scheduling to "Background services" in system settings (Computer --> Properties --> Advanced system settings --> Performance --> Advance --> Select "Background services").

tldr; Just disable your power management from BIOS and OS and your audio stops clipping.

Edited two weeks later: Well... The initial problem was only masking the true problem. DPC latency was still there but now it took atleast two days to kick it in full gear. Still tried every available fixes - from countless registry tweakings to trying again different driver preferences. Then I finally found this forum post.

Yeah, when I bought the new computer, my Avast license was also expiring and I decided to upgrade Avast antivirus to Internet Security because my father's laptop needs full protection (sometimes from himself). Because I use a bit advanced firewall in my system, I only needed the antivirus so I disabled the firewall etc. from main program and I thought that was it. Wrong, wrong, wrong. Apparently it's still someway active and creates these nasty spikes in DPC latency. So you need to uninstall the firewall part completely from Avast (Control Panel --> Programs And Features --> Avast Internet Security --> Change --> unchecked the firewall feature and restart) and that's it. The headache is finally gone.