Yksi näkökulma

We hold on

01/09/2010 20:50, Posted in Kryptinen purkaus, Comments (0)

Vatsaa vääntää. Kuuntelen kun minulle rakas henkilö selittää elämänsä etenemistä kohti synkempää nurkkausta. Itkien. Tätä on tapahtunut lukuisat kerrat. Meidän välinen rauhallinen, arkisen harmaa puhelu saattaa yhtäkkiä saada yllättävän käänteen jossa lähdetään koluamaan tuskien polkua ja minä olen taas pelkääjän paikalla kuuntelemassa. Tällä kertaa sillä erotuksella että minä alan viimeinkin voimaan pahoin hänen sanoista. Vaikka hän ei kuvaile kaikkea graafisesti silti ne käytetyt sanat ja itkun sävyttämä ääni onnistuvat luomaan polttavan tunteen vatsaani. Voimattomana en tiedä mitä tekisin mutta olen aina pyrkinyt pitämään sen linjan että en pidättele itseäni vaan sanon kaiken suoraan mitä minun päässäni pyörii sillä hetkellä.

Tämä tilanne mihin hän on joutunut ei ole sellainen toivotunlainen kaksipuolinen kumppanuus. Kolmas osapuoli satuttaa tietoisesti, valehtelee monesta asiasta ja suoranaisesti manipuloi toista ihmistä jotta lopputulos olisi hänelle mieluinen. Toinen yrittää pitää kaiken kasassa kahdella eri rintamalla ihan vaan sellaisen typerän periaatteen takia että periksi ei anneta. Tai yrittäen kääntää totuuden siihen suuntaan että edelliset suhteet olivat selkeitä oppikouluja tälle nykyiselle. Kun aletaan selittelemään asioita tuolla tavalla, silloin edetään alamäkeä ja kovaa. Hyväksikäyttö. Henkinen väkivalta. Kummatkin ovat voimakkaita sanoja. Ja minä toistan näitä sanoja hänelle moneen kertaan samalla kun yritän kertoa suoraan omat mielipiteeni siitä että tämä ei ole normaalia käyttäytymistä. En tiedä sainko ne mitenkään upotettua häneen mutta jotenkin vaistosin pientä valoa hänen suunnassa. Puhelun päättyessä minä yritin saada tätä pahan olon tunnetta pois itsestäni. Turhaan.

Yöllä käyty keskustelu oli minussa yhä kiinni aamulla kun heräsin kello seitsemän jälkeen. Ajatukseni velloivat yhä hänessä ja sanoissa joita hän oli käyttänyt. Edetessäni kohti työpaikkaa minun oli pakko kaivaa mp3-soittimestani äänekkäintä industrial pauketta jotta saisin edes jonkinlaisen hiljaisuuden pääkopassani. Töihin päästyäni päässäni pyörivä karnevaali oli taas täydessä vauhdissa. Todennäköisesti näytin myös varmaan siltä että minulla on jonkinlainen vitutus päällä. En edes kiellä sitä. Minulla oli paha olo ja työpäivän edessä minä en tehnyt juuri muuta kuin ylianalysoin taas kaikkea. Joskus minulle valitetaan siitä että kääntelen jotkut asiat vähän liiankin huolellisesti ympäri mutta nyt näen miten paljon se aiheuttaa vahinkoa. Välillä en näe selvästi ja välillä muka olen tasalla tilanteesta.

Ainoastaan siitä olen varma että en voi enää olla paikoillani ja seurata tätä vierestä. Minun on pakko tehdä jotain konkreettista tälle asialle mutta mitä...?

Family walks in to the agency office...

28/08/2010 18:41, Posted in Hiekkalaatikolla, Comments (0)

Addiktioni 34/10

26/08/2010 22:13, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Venetian Snares: My So-Called Life (2010)

Kanadalainen Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on selkeästi hidastanut tahtiaan viimeisen viiden vuoden aikana. Ollessaan luovuutensa huipulla hän parhaimmillaan tarjoili jopa kolme uutta kokopitkää vuodessa. Nykypäivänä on hyvä jos edes se yksi julkaisu tulee vuoden aikana ulos ja tämä tahdin hidastaminen on myös tuonut sellaisen jokseenkin epämiellyttävän ja epävarman elementin hänen musiikkinsa ylle. Mikä suurin piirtein tarkoittaa fifty-fifty mahdollisuutta sille että sieltä joko tulee vanhoilla ideoilla ratsastavaa tai kuten tämän miehen musiikissa yleisesti toivotaan, eteen tuotaisiin hieman kadoksissa ollutta brutaalia haasteellisuutta. Edellinen julkaisu, törkyiseen acid-virtaukseen kääritty Filth, osasi kaataa tuota juuri mainittua haastellisuutta raa'alla tavalla kurkusta alas. Nyt uunituoreen My So-Called Lifen myötä Venetian Snares palaa kaksi vuotta sitten julkaistun Detrimentalistin hehkutikun kaltaisesti hohtamiin tunnelmiin jossa jungle loopit, ragga-huudahdukset ja old school 'ardkore pianostabit palauttavat mielen tehokkaasti 90-luvun alkuun sekä heilauttaen itsensä Rossz Csillag Alatt Született albumin välimaastoon jossa jousisoittimet jättävät kaikumaisen kauniin väreilyn ilmaan samalla kun armoton breakcore rumpuohjelmointi järjestelee arpimaisesti tuhoa jättävää jälkeä tavaraivon syövereihin. Lupaavia elementtejä on siis haalittu tällekin albumille mutta kantavatko ne lopulta toivotunlaista tulosta? Ennenkuin lähden tuota vastausta purkamaan, sen voisin mainita että pressitiedotteen mukaan My So-Called Life on ensimmäinen julkaisu Aaron Funkin uudella levymerkillä, Timesig, jossa edelleenkin on vahva linkki Planet Mu levymerkkiä pyörittäneeseen Mike Paradinaseen joka on aiemmin julkaissut kolmetoista Venetian Snares albumia ja monta muuta lyhyempää kiekkoa.

Kun Venetian Snares lähtee jälleen kerran leikkimään ja paloittelemaan menneisyydessä kumpuavan junglen syvintä olemusta, hän yleensä heittää mukaan tusinan vihaisia tai hilpeitä sämplejä sekoittaakseen alkuperäista pakkaa kunnolla muuttaen kappaleen joko itseironiaksi läpileikatakseen genren kliseitä tai sitten vetäen täysin pellenaamarin päähänsä ja tehden helikopteria alasti. Jälkimmäisen osuudet hoidetaan selkeästi ainakin albumin aloittavassa "Posers And Camera Phones" jossa uhkaillaan raiskauksella, "Who Wants Cake?" rakennetaan erinäisten sämplien kautta henkisesti jälkeenjääneiden ylistystä koskevaksi teokseksi ja unohtamatta tietenkään pisteenä i:n päälle toimiva "Welfare Wednesday" jonka kohokohta taitaa olla vierailevan vokalistin luetelma siitä mitä naisen sukupuolielimeen voi työntää - listassa mainitaan mm. plastiikkakirurgia, shekin lunastus ja Mike Paradinas. Hauskaa tai ei, Venetian Snares hoitaa tämän älyttömän perseilyn yhtä tehokkaasti kuin ulostuslääkkeiden jakamisen vanhainkodissa. "Cadaverous" sämplää The Wiren Proposition Joen kiroilua ja muutenkin teos osaa levittäytyä hienovaraisesti kolmeen eri suuntaan sekoittaen junglea, breakcorea ja paukkuvaa happy hardcorea keskenään. Tasaisen varmaa biittiohjelmointia herra Funkilta. Ilmassa liihottava kliseisyys naulataan tiukasti seinään viimeistään "Ultraviolent Junglist" myötä joka on myöskin siinä mielessä esimerkillinen näyttö Venetian Snaresilta että hän onnistuu taas demonstroimaan sitä miten paljon hän edelleenkin pystyy rankaisemaan amen breakia kuljettaen sitä highspeediä eteenpäin repien mukaansa kaiken irrallisen irti ja paiskomaan nämä kaikki irtonaiset osat kimmoisasti kohti kuuntelijan tärykalvoa. Ah, niin ylimakaaberin väkivaltaista hekumointia mutta silti janoa tyydyttävää. Toisalta tämä jatkuva kliseisyydellä ratsastaminen heijastuu lopulta siinä että jossakin vaiheessa albumi tulee menettämään täysin teränsä ja alkaa samaan puuduttavia piirteitä. Viimeistään ja pahimmillaan sen kuulee "Sound Burglar" kappaleen aikana josta ei vaan enää löydä minkäänlaista tukevaa kiintopistettä.

Albumi tarjoaa myös kolme Rossz Csillag Alatt Született alaisuuteen rinnastettavaa teosta joista kaksi on erinomaista esimerkkiä tässä jatkuvuudessa ja yksi on vähemmän mairitteleva tuotos joka on nimeltään "Hajnal 2". Kuten muistamme, alkuperäinen versio tästä kappaleesta oli Rossz Csillag Alatt Született albumin yksi selkeimmistä kohokohdista joka osasi myöskin yllättäen johdatella kuuntelijaa jazzin letkeään ja savuiseen hämäryyteen kunnes biittipolitiikka työnnettiin takaisin 180 astetta samalla kun jousisoitinten armeija suunnattiin kohti hyökkäävää etenemistä. Tämän jatko-osan parissa suurin piirtein raaputan päätäni ja ihmettelen myös ääneenkin että mitä tässä yritetään oikein yritetään saavuttaa. Kaikki tuntuu niin päälleliimatun väsyneelta ja nurinkurisen sekavalta. Ihan kuin herra Funk olisi pyöritellyt tätä biisiä Renoisessa, vetänyt samaan aikaan jotain päätä sekoittavaa ainetta ja päättänyt että nyt pistetään kaikki päreeksi ilman kunnollista päämäärää. Glitch mentaliteettia tänne, pakonomaisesti leikattua ja liimattua laulua tuonne... Tämä remiksaus ei siis toimi millään tasolla. "Goodbye9/Hello10" ja "My So-Called Life" sen sijaan ovat tämän albumin tukipilareita, varsinkin albumin viimeistelevä "My So-Called Life" on suoranaisesti loistava helmi joka muistuttaa enemmänkin My Downfall polkua kulkevana työnä. Siitä löytyy sormien kautta hivelevän viulun tunnelmaista tulkintaa, hivenen aavemaista taustavokaalia, kevyttä acid työskentelyä ja kaiken tuon ryhdikkään breakcore kolistelun keskelle osataan myös ammentaa jopa chiptunen nostalgisuutta. Täydellistä.

Lopulta sitä kuitenkin päätyy kyselemään että mihin kohtaa asteikkoa tämä julkaisu asettunee? Totta puhuen, mitenkään originaali My So-Called Life ei ole mutta parhaimmillaan Aaron Funk osoittaa jälleen taidokasta ohjelmointikykyäänsä joka ennenkaikkea voimistuu siinä että albumin jokainen kappale on kirjoitettu alusta loppuun yhden tai kahden päivän aikana. Kuitenkin tämä puutos originaalisuudessa ja vanhojen ideoiden kierrätyksessä lopulta kaataa kokonaisuuden rymistäen siihen pisteeseen että tämä ei ole missään nimessä mitenkään tärkeä Venetian Snares julkaisu. Satunnaiskuuntelijat voi ihan suruttaa jättää tämän väliin sillä Aaron Funkilla on paljon parempia levyjä hänen katalogissaan.

Orbital: Halcyon + On + On

25/08/2010 23:32, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Vituttaa tämä kipeenä oleminen jossa yskitään keuhkot pihalle ja muutenkin tukkoinen olotila vaan pahentaa tätä. Pitäisi myös saada keskittymiskyky kohdennettua kirjoittamiseen mutta tässä olotilassa se on vain niin helvetin vaikeaa. Noh, meikätuubissa pyöriskely toi taas tulosta. Orbitalin Brown albumin yksi helmistä yhdistettynä luontodokumentin kuvalliseen kerronnallisuuteen. Toimii.

Aphex Twin: Alberto Balsalm (Steel Version)

25/08/2010 22:03, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Ja pelkästään perkussioita käyttäen. Nice.

Gus Gus: Believe (Live)

14/08/2010 19:30, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Jotenkin tuosta jorailusta tulee mieleen Rowan Atkinson sketsi jossa mies tanssii kuin hänellä olisi jotain persreiässä. Muuten hyvä biisi joka on saanut täysin uudenlaisen käsittelyn ylleensä.

Hans Zimmer & Johnny Marr: Time (Live At The Inception Premiere)

10/08/2010 08:45, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Addiktioni: Redux 2

08/08/2010 20:37, Posted in Beats and pieces, Comments (1)

RIBS: British Brains EP (2010)

Joskus uutta musiikkia löytää varsin erikoisemmasta suunnalta. Miltei päivittäin selaamaltani sivustolta, Reddit.com, löytyi kuukausi sitten eräs keskustelu jonka otsikko oli mielenkiintoisesti nimetty "...So I accidentally spent 5 years on something..." jossa RIBS yhtyeen pääbiisinikkari Keith Freund kuvaili miten hän oli siis viettänyt viisi pitkää vuotta vuotta tämän julkaisun parissa ja mainitsi siinä ohella että heidän juuri julkaistusta materiaaliasta löytyisi jonkinlaista referenssipisteitä sellaisiin orkestereihin kuin Muse, Queens Of The Stone Ages, Nine Inch Nails, Deftones ja Smashing Pumpkins. Kuten monet muutkin sivuston käyttäjät, itsekin totta kai seurasin linkkiä joka johdatteli bändin sivustolle jossa tarjoiltiin digitaalista EP:tä viiden dollarin hintaan. Musiikki onnistui lopulta vakuuttamaan klippien perusteella sen verran vahvasti että julkaisu tuli hankittua ja nyt meikäläinenkin on tarttunut virtuaalisen kynän varteen. RIBS on siis nelihenkinen Bostonilainen orkesteri joka soittaa tummaa, vaihtoehtois-sävytteistä rockia ja itse en oikein välitä noista aiemmin mainituista liitetyistä yhteyksistä. Jos joku todella haluaa hakea noiden mainittujen bändien vaikutuksia, siitä vaan mutta todellisuudessa RIBS osoittaa varsin selkeästi tällä EP:llä että heillä on hyvin tiiviisti kasattu valmispaketti koostettuna josta löytyy myös tarpeeksi meriittejä omaan soundiin. British Brains on myöskin ensimmäinen osa kolmen EP:n muodostamasta trilogiasta jota määrittelee jonkinlainen konsepti ainakin titteliensä kautta mutta toveri Stalin saa selittää tämän asian: "But at Tehran, Stalin disapproved of Roosevelt's unconditional surrender position. He was not impressed with such superfluity; it would only prolong the war, and Russia had suffered in actuality more than the other nations. He remarked, "This war is being fought with British brains, American brawn, and Russian blood.""

Minimalistisen kosketinsoittimen ja rumpujen kautta hytkyvästi etenevä harmonia EP:n aloittavassa "Even" luo hallitusti vaimean ja silti kihelmöivän huumaavan tunnelman kunnes kitaran sähköinen olemus käynnistyy kertoen samalla EP:n todellisen linjauksen. Suoravetoista ja tunteellisesti ailahtelevaa rockia tässä pyritään tehokkaasti soittamaan. "Brains Out" pistää EP:n kirkkaaseen spottivaloon. Väreilevästi ja kiihkoisasti etenevä pääriffi pistää korvat väpättämään ja tuplana syötetty shotgun-rummutus tekee tästä yhdessä erittäin riehakkaan kokemuksen jonka erityisen voimakkaan viimeistelyn antaa lopussa sielua hiljalleen repivä, haikeasti tulkitseva vokaali joka alkaa toistamaan sanoja "I'm not ready to wake up". Kahden ensimmäisen biisin jälkeen sitä väistämättäkin huomaa että rytmikoneisto eli yhtyeen rumpali tuo ainakin intensiivistä, raakaa energisyyttä mukanaan joka ennenkaikkea osaa myös olla teknillisesti kykenevä ja tämän myötä orkesterin muut osaset suorastaan loksahtavat luontevasti paikoilleen. Hyvin kulkeva soitanta luo väistämättäkin sellaisen fiiliksen että tämä ei tunnu sellaiselta väkisin yhteen liitetyltä yritykseltä jossa instrumentit eivät muodostaisi täydellistä kokonaisuutta. Päinvastoin. Biisejä on selkeästi hiottu viimeiseen karheaan kulmaan asti ja kaikesta kuulee että parhaimmillaan soitto kulkee intohimoisesti. EP:n kolmas teos "Silencer" ottaa oman aikansa. Kitaran hehkeän hidas liikehdintä luo aikaa vangitsevan kuplan EP:n keskelle. Basson kaikuvasti leijuva olemus iskostuu mukaan kahden minuutin vaiheilla ja vasta viimeisellä minuutilla kappale päästetään voimiensa täyteen tuntoon joka suorastaan alleviivaa rutistavan tunnelman. "Transversal" pistää taas tasaiseksi juoksujalkaksi heitellen itsensä kohti kieppuvaa riffittelyä ja maailailevuuden välimaastoon. EP:n viimeistelevä "Queen Of Hearts" tuo omanlaista raskautta, kuin shokkiaaltojen kauaskantoista ryminää johon yhteentörmätään iskurimaisesti hitaasti hakkaavaa tunnelmointia. Miltei industrialmainen otos mutta ei kuitenkaan. Kokonaisuutena British Brains on kavereilta erittäin onnistunut päänavaus joka luontevasti hyppimään tunnelmasta toiseen ja vieläpä luomaan omalaatuisen mutta tunnistettavan soundin bändin ylle. Toivottavasti seuraavan EP:n työstämiseen ja julkaisuun ei mene sitä viittä vuotta sillä rautaa on aina parasta takoa kun se käy kuumana. British Brains on saatavilla digitaalisessa formaatissa ja rajoitettuna CD:nä.

Engine-EarZ Experiment: Kaliyuga (Live)

25/07/2010 15:22, Posted in Visual side of beats, Comments (0)

Dubstepia livenä ja suoraan sanottuna harvoja osoituksia genren täydellisestä potenttiaalista. Mindblowing.

Addiktioni 28/10

18/07/2010 23:22, Posted in Beats and pieces, Comments (0)

Autechre: Move Of Ten (2010)

Vuonna 2008 julkaistu Quaristice asetteli Sean Boothin ja Rob Brownin luotsaaman Autechren pois 2000-luvulla voimakkaasti vallinneesta, vääristyneestä ja hellittämättömästi vastaanotetuista ADHD-biittien mallintamisesta takaisin melodisuuden virtaviivaisuuteen ja vieden Autechren jatkuvasti kehittyvää ja muuntautumiskykyistä soundipalettiaan takaisin huomattavasti helpommin omaksuttavaan formaattiin. Toinen ilmiö mikä Quaristicen myötä herätettiin uudestaan käytäntöön oli 90-luvulla vallinnut julkaisutyyli eli albumien rinnalle kohosi aina jossain vaiheessa verrattavissa oleva mini-julkaisu. Sama juttu näyttää toteutuneen alkuvuodesta julkaistun Overstepsin kanssa sillä nyt keskellä paahtavaa kesää ilmestyi sisarjulkaisu Move Of Ten. Warp levymerkin katalogi-järjestelmä kertoo varsin suorasanaisesti että kyseessä on siis EP vaikka sisältönä onkin kymmenen raitaa ja pituutta on sellaiset mukavat 48 minuuttia. Autechre on ennenkin pitänyt standardeja pilkkanaan, malliesimerkkinä on esim. EP7.

Vaikka Autechre on siis jättänyt 2000-luvun raaimmat what-makes-it-tick ruumiinavauksen kautta suoritetut kokeilut äänen saralla, silti Move Of Ten julkaisun aloittava "Etchogon-S" pitää varsin nopeasti huolta siitä että haastellisuutta kaadetaan myös kurkusta alas. Rönsyilevä ulosanti saa jo miltei heti ironisen sävyn ylleensä, kuin tässä demottaisiin ensimmäisen kerran tiettyä hardware/software kombinaatiota. Tämän johdosta pääosa perkussiosta kuulostavat kuin niitä ei olisi jalostettu täysin loppuun asti mikä tekeekin tästä julkaisusta omalla tavallaan rivakkaan ja hektisen oloisen mutta toisaalta, julkaisulla myöskin kuulee että toisessa ääripäässä lepää hyvin minimalistinen linjaus joiden kautta kuitenkin osataan viedä Overstepsilla kuultuja ideoita pidemmälle. Autechre on aina kuulostanut täysin itseltään, vaikka välillä allekirjoittanella on ollutkin vaikeuksia ymmärtää julkaisun ympärille kiedottua punaista lankaa tai uuteen ulottuvuuteen vietyä soundia, ja nyt myös tuo tutunomainen 4/4 biitti saa myös Autechren käsittelyssä uutta perspektiiviä. Overstepsin aikana tuli jo todettua että Autechre otti varsin suoraliikkeisiä eleitä musiikkiaan kohtaan ja nyt tätä 4/4 temmolla etenevää technoa ("y7" ja "M62") väritetään täysin Autechren omalla tyylillään - hihattien sijaan sekoitukseen propelloidaan erilaisia väreileviä signaaleja jonka myötä basson yksinäisydessään dominoiva liikehdintä rakentavat näistä kahdesta teoksesta huomattavasti tiiviimmän kokonaisuuden ja taustalla vaikuttavat synamelodiat tukeutuvat tähän minimaalisuuden rajoissa etenevään luotijunaan. Suorasti sanottuna varsin yllättävä veto Autechrelta karsia kaikki ylimääräiset keinotekoiset kuviot ympäriltään mutta se tekeekin tästä ehdottomasti julkaisun parasta antia. Autechre osoittaa että heillä ei edelleenkään ole rajoja mihin he eivät voisi kuljettaa heidän elektronista virtaustaan. "pce freeze 2.8i" jatkaa Autechren tavaramerkiksi muodostunutta kokeiluaan teknologiallaan ja pyrkii samalla vieraannuttamaan kuuntelijan koneiden avulla jossa varsinkin padien kolkko olemus tekee tästä teollisesti sävytteisen. Selkeimpänä linkkinä emojulkaisuun toimivat "iris was a pupil" sekä "ylm0" jotka jatkavat Overstepsilla suuremmalla volyymilla alkanutta ambient vaiheilua ja "no border" kaivertaa EP:llä vallitsevan minimaalisuuden tutkistelua vieden teosta epätasaisesti sykkivän iDM:n alaisuuteen jota maalailevat Overstepsin äänimaisemasta tutut metalliset sirpaleet sekä kaasunpurkautumiset.

Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen, Move Of Ten vaikutti aavistuksen epävireiseltä kuin kokonaisuutta ei olisi täysin synkronoitu yhteen. Oversteps muutti Autechren paletin täysin uuteen muotoon tarjoten aavamaisen, hitaasti liikehtivän ja hyvin emotionaalisen kokonaisuuden kun taasen Move Of Ten on päinvastainen ilmestys. EP on jatkuvasti liikkeessään hypähdellen tyylistä toiseen ja näin ollen tarjoten paljon erilaisia kulmia Autechren tämän hetkiseen olomuotoon. Ajan myöten ja jokaisen kuuntelukerran jälkeen sitä pakostakin syventyi EP:n luomaan maailmaan ja alkoi lopulta tajuamaan että tässähän on taas se kuuluisa kolikon toinen puoli joka laajentaa Overstepsin kahteen osaan. Muutenkin Oversteps loi erittäin kovat puitteet sille että Autechren luovuus ei missään nimessä ole kuivumassa ja nyt Move Of Ten on teesimäinen vakuuttelu tästä luovuudesta. Pelkästään vuosi 2010 on jo osoittanut että Autechre on onnistunut parantanut heidän peliään yhä vaan paremmaksi, joten tuskin maltan odottaa mitä heidän seuraavaa julkaisu tarjoaa.