Yksi näkökulma

Mitä saadaan kun yhdistetään mm. kierossa kulmassa taivuteltua biittinikkarointia á la "This Binary Universe" Bitcrushin kaltaiseen postrock kitarointiin ja koko homma heitetään naisvokaalien kera mikseristä läpi?

Ehkei ensikuulemalta kuulosta niin uniikilta kuin toivoisi mutta tämä tosiaan toimii, ainakin allekirjoittaneen tämän hetkisiin väsyneisiin korviin. Orkesterin nimi on siis Trifonic ja he tarjoavat debyyttijulkaisuaan samanhenkisellä pakettiratkaisulla kuten Trent Reznor markkinoi tällä hetkellä onnistuneesti omaa projektiaan. Löytyy siis fyysistä ja digitaalista kopiota joista jälkimmäinen löytyy pientä maksua vasten myös pakkaamattomassa FLAC-formaatissa mutta myös ilmainen ja MP3-formaatissa enkoodattu, perus-192k versio "Emergence" albumista löytyy jos todella haluaa olla tiukkaperseinen niuho. Myönnän että olen niuho tällä hetkellä mutta heti kun pari tilattua julkaisua kolahtaa postilaatikkoon, tämä julkaisu lähtee seuraavaan jonossa olevaan tilaukseen.

Se on varma.

EDIT: Oh, hi! Greetings from Finland. Just wanted let you guys know, i liked your stuff and wanted to spread the word about your project. I'm planning to buy the physical version of your album. :)

Kello tosiaan on siis kaksi yöllä ja uusimman Batmanin eli The Dark Knightin soundtrackia kuunnellessa ei voi muuta kuin todeta että tuskin maltan odottaa itse elokuvaa. Pelkästään julkaisun aloittava "Why So Serious?" on sellainen monumentaalinen ja maisemaa uudistava cue joka antaa unohtumattoman lähtölaukauksen ottamalla suoraan palleista tiukasti kiinni. Whauh. Limited edition tästä soundtrackista lähti tietenkin välittömästi tilaukseen.

Tässä itsensä turruttamisen, väsymyksen, vitutuksen ja pahan olon läpikäyneenä pää alkaa vihdoinkin selviytymään ja automaattisesti ajatukset ovat jälleen viime viikossa. Viime viikko oli nimittäin yksi oudoimmista viikoista mitä olen kokenut vähään aikaan. Ensinnäkin se että minä roikuin puhelimessa tuntikausia kuunnellen, puhuen ja suoranaisesti purkien omia tuntoja yhdestä mutta erittäin tärkeästä asiasta tai paremminkin tietystä henkilöstä.

Se miten ihmisen asenne muuntautuu silmänräpäyksessä oli jälleen sellainen kokemus joka avasi normaaliin arkirytmiin tottuneet silmät apposen auki ja omassa pääkopassa ei voinut muuta kuin todeta: "mitä vittua?" ja yrittää saada tilannetta takaisin haltuunsa. Ongelma joka on jatkunut vuosia on alkanut viimeinkin näkyä pintapuolisesti. Ne pienet ajan kanssa tapahtuneet muutokset käytöksessä alkavat saada suuria merkityksiä ja tämän järjettömiin mittoihin kasvaneen reagoinnin jälkeen sitä tosiaan alkaa miettimään että miten tätä paksua vyyhtiä lähteä purkamaan. Menemällä suoraan asian ytimeen voi olla se oikea tapa, mutta se voi myös luoda sellaisia tilanteita jota kadutaan jälkeen päin. Turvallisuus ja etäisyys on tärkeä pitää päällimmäisena mielessä sillä sitä ei ikinä tiedä miten itseään pettävä ihminen voi vastata kun häneltä alkaa vihdoinkin kyselemään oikeita kysymyksiä. Ja jos tästä asiasta kertoo tyystiin väärälle henkilölle, niin tästä voi syntyä epäluuloa, totuuden kieltämistä ja lopulta oma uskottavuus on menetetty muiden silmien edessä.

En tiedä onko tämä mitenkään järkevää minun kannaltani että alan puhumaan viime viikolla tietooni tulleista asioista näin julkisesti. Parempi onkin etten puhu suoraan oikeilla nimillä sillä kuka tahansa voi lukea tätä meikäläisen paskanjauhantaa ja minähän tunnetusti kirjoitan omalla nimelläni jonka myötä voin sitten pahimmillani tuntea jälkiseuraamukset nahoissani. Fuck that. Ehkäpä se onkin askel oikeaan suuntaan että eräs henkilö saisi tietoonsa että minä tiedän. No mut kuitenkin, en paljasta vielä korttejani sillä minä en ole se ainoa henkilö joka kamppailee tämän asian kanssa.

TNA:n huipulla taas tuulee siihen malliin että hatusta on pakko pitää kiinni. Toisin sanoen tämän PPV:n jälkeen Samoa Joella riittää hommia ainakin vähäksi aikaa.

Read the rest of this entry »

VA: Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots OST (JAP Import) (2008)

Nousevan auringon maasta saapunut lähetys revitään pikaisesti auki jonka sisältä löytyy odotettu pääpalkinto. Kätösissä ihastellaan läpinäkyvää, DVD:n kokoista koteloa samalla kun sitä aukaistaan ottamalla muovit päältä pois. Pikainen taistelu helvetillisten kiinnitysten jälkeen ykkös-levy pistetään suoraan soittimeen ja naps, tutunoloinen tiivistunnelmainen ympäristö astelee jo heti ensimmäisellä raidalla hiljakseen kaiuttimien kautta esiin samalla kun selailen käsissäni olevaa erikoisempaa paperia käyttävää booklettia. Vaikkakin säröilevästi loksahteleva akustinen kitara soundtrackin aloittavassa "Old Snake" cuessa meinasi lähteä laiduntamaan rauhallisempia, ehkäpä liialti aikaa pysäyttävää tunnelmaa mutta ei kauan kestänyt kun väijyvästi etenevän bassolinen myötä Metal Gear Solid 3:ssa täydellisesti uudelleen viritetyt, liukkaasti koskettava koneisto alkoivat etenemään naksahtelevasti ja saartamaan tämän neljännen osan äänimaailmaa eli toisin sanoen kahden edellisen soundtrackin tutut toimintatavat jossa yhdistellään monimuotoisia elektronisia ääriviivoja ja muhkeasti soivia orkesteripalasia sekä unohtamatta tietenkään vangitsevat melodiakuviot jotka tulevat jälleen brittiläiseltä Harry Gregson-Williamsilta ja japanilaisilta kolleegoiltaan. Metal Gear Solid 2:sta lähtien mukana ollut Gregson-Williams siis toimii tämänkin soundtrackin vakaana Hollywood blockbuster tyyppisen soundin esiintuojana sekä vaistomaisena suunnannäyttäjänä paikantaa että mihin koordinaatteihin tätä kolossaallista neljänkymmenenseitsemän cuen muodostamaa scorea pyritään ohjaamaan ja samaa köyttä vetävät kahdeksan japanilaista säveltäjää seuraavat perässä noudattaen selkeästi samaa ohjenuoraa kuin itse pelin mastermind Hideo Kojima - luodaan amerikkalainen Hollywood kokemus mutta tehdään se täysin japanilaisten näkökulmasta ja heidän itsensä määräämässä tahdissa.

"Old Snake" toimi siis aloituksena jossa ehdittiin minuutin ajan maalailla aivojen etulohkoon Solid Snaken eläkepäivistä keinutuolissa mutta mies vedettiin vastahakoisesti vielä viimeiseen tehtävään. Onhan tämä neljäs soundtrack instanssi jossain määrin kuin tapaisi vanhan ystävän pitkän hiljaisuuden jälkeen, päällisin puolin juuri mikään ei ole muuttunut mutta rivien välistä on kuitenkin aistittavissa jotain mielenkiintoa herättävää muuntautumista. Kuten Metal Gear Solid 3 osoitti nelisen vuotta sitten miten pitkälle perusideoita voi todellisuudessa jalostaa mikroskooppitasolla, Gregson-Williams jatkaa siis samalla hyväksi havaitulla tiellä joka ammentaa perinteiseen action-scoreen eri aineksia elektroniselta puolelta kuten aisteja tyynnyttävästä ambientista adrenaalinipiikin asemassa toimivaan vauhdin hurmaan nostattavaan breakbeattiin jotka kahdessa ääripäässään onnistuvat venyttävät tunteenkirjoa maksimaalliseen lataukseen. Toki Gregson-Williams osaa hommansa myös ilman ylimääräisiä gimmickejä - jousiarmeijan rytmikkäästi poukkoileva ja kipinöivä "Gekko", perinteisemmällä tavalla ja aistikkaasti tunnelmoiva "Sorrow" joka muuntautuu parhaimmillaan riisutun oloiseksi ja kuitenkin onnistuen hämärtymään eeppisyyden rajoille sekä tietenkin "Father And Son" joka on kuin oppikirja esimerkki elokuvan lopussa ratkaisevassa hetkessä soivana cuena. Myöskin vanhojen ideoiden kiillotusta voi huomata esim. "Desperate Chase" cuesta joka on menee jo siihen klassiseen kahdentoista vuoden takaiseen The Rock henkiseen adrenaliinia suoniin pumppaavaan fiilikseen jossa orkesteri suorastaan ruoskii itseään saadakseen enemmän vauhtia ylleensä, hienon ohueksi viilattu drum and bass poljento hääri taustalla samalla ylläpitäen raiteellaan syöksyvää kokonaisuutta ja viimeistelevän leimauksen antaa edestakaisin sahaava sähkökitara joka on kuin sireeni vanhoista ajoista. Ja miten sitä teknologista etenemiskulmaa osataan todellisuudessa hyödyntää? "BB Corps" alkaa raahata itseään tuonne kameleontin tavoin käyttäytyvään mekaaniseen paukkeeseen päin jossa erityisesti skitsofreenisten seireenien nauru ja tuskaiset huudot luovat tästä cuesta hyvinkin pirstoutuneen oloisen. "Next-Gen Control" on suorastaan vaaniva jossa erityisesti jousisoittimet luovat Signs scoren kaltaisen tuntemattoman uhan piirittämän tunnelman mutta kokonaisuus vedetään tietenkin huomattavasti isommalla volyymilla. "Midnight Shadow" on suoranaista aavan tyyntä ambientia tällä scorella ja siitä pidemmälle viety "White Blood" taasen asettuu enemmän tuonne rauhattomasti aloillaan pysyväksi jossa erityisesti pienineen, pyyhkäisevineen blip äänineen luovat oikean hetken odottamista. Entäs itse pääteema? Pääteeman käyttö tässä viimeiseksi jääneessä osassa osoittaa erinomaista tyylitajua kun Metal Gear Solidin teema lähtee soimaan selvästi lopputeksteissä tarkoitetussa kohdassa ja sekin hoidetaan kotiin ilman turhia lisäkikkailuja. Paluu vakaiden perusasioiden äärelle siis.

Mutta kuten mainitsin, tämä ei ole täysin Harry Gregson-Williamsin käsialaa. Gregson-Williams hoitaa selkeästi scoren tärkeimmät liikehdinnät kun taasen monipäinen japsi-ryhmä jonka eturintamassa etenevät Nobuko Toda, Shuichi Kobori ja Kazuma Jinnouchi pitävät tasaisesti puksuttavaaa vauhtia yllä heilauttaen scorea jatkuvasti elektronisen, nousevan auringon maan tribaalisten rytmien ja orkesterityön välisessä maastossa. Musiikillisesti tuntuukin että Old Snake etenee kolmikon käsissä jatkuvasti tuli perseen alla mutta kuitenkin japsitkin osaavat yllättää muutamaan otteeseen. "Drebin 893" on jazziin pohjautuva pehmeätunnelmainen downtempo cue jossa on myös aistivinaan sellaista taustoissa etenevää agenttimaista virikettä. "Call Me Hal" ja varsinkin pari cueta myöhemmin soiva "Paradise Lost" joka aluksi meinasi hukkua muiden samankaltaisten rytmisoitinten luomaan värähtelevään seinämään kunnes hiljaisen häivähdyksen jälkeen paljastuu paikoitellen minimalistinen ja pysäyttävä ambient teos jossa piano antaa täydellisen herkän kosketuksen pintaan. Kolmella cuella - "Confrontation", "Violent Ceasefire" ja "At Dawn" - mukana oleva Yoshitaka Suzuki tuo omalla vähäisellä mutta tärkeällä panostuksellaan lisätasapainoa soundtrackille jossa orkesteri luo itselleen uutta, vapauttavaa elintilaa perinteisyyden nimissä ja tunteiden uudelleenlataus mahdollistaa sen että scoreen saadaan taas vahvempaa punaista lankaa. Jos jotain negatiivista pitää tästä scoresta hakea, Nobuko Todan säveltämä ja Jackie Prestin hepreaksi laulama balladimainen teemabiisi, "Love Theme", on selkeästi tämän soundtrackin heikoin lenkki. Aiempien osien liikuttavat tunnarit jossa osattiin liikkua jazzmaisissa tunnelmaissa tai hyvää makua käyttäen lainata parhaita paloja mm. kuuluisamman agenttisarjan alkutunnareista jättävät tämän teoksen kauaksi taakseen. Eikä sekään tietenkään auta yhtään kun seitsemän minuutin ajan tuntuu pelkästään siltä että poljetaan paikoillaan etenemättä juurikaan. Loppupuolella soiva ja alunperin Ennio Morriconen kynäilema "Here's To You" onneksi sentään jonkin verran paikkailee tätä kauneusvirhettä vaikka se onkin lainabiisi tyystin toisesta elokuvascoresta. Mutta mutta... Kahdelta rintamalta työstetty score järjestelee asioita jälleen siihen pisteeseen että tässä kahden levyn julkaisussa tosiaankin riittää koluttavaa. Huolimatta kolossaaliseen suuntaan kasvavasta miittasuhteesta, Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots ei suoranaisesti tarjoa sellaista 'kurkusta kiinni' repäisevää uudistusta kuten Metal Gear Solid 3: Snake Eater oli aikoinaan mutta silti miltei samanlaisen kaliiberin omaavasssa scoressa riittää vaihtelevuutta tilanteiden tuoreuden ylläpitämiseen jonka myötä soundtrack tuntuukin monissa kohdin hyvinkin eloisalta ja ihon karvoja pitkin väreilevältä elämykseltä. Viimeisen tärkeän silauksen julkaisulle antaa arvokkaalta tuntuva ja visuaalisesti näyttävä paketointi. Toisin sanoen, jos aikaisemmat soundtrackit löytyvät hyllystä, takuuvarmasti myös tämä neljäs osa menee siihen pakkohankinta listalle.

Nyt kun lievästä krapulastakin alkaa toipumaan, täytyy alkaa hieman purkamaan ajatuksia viime yöstä. Helvetti näitä naisia jotka saavat idean ja silminnähden innostuvat suunnattomasti yhdistelemään pisteitä toisiinsa. Toisin sanoen, suorastaan tyrkättiin puhelinnumeroa kouraan ja sanottiin että soita tälle henkilölle ja kerro harrastuksestasi levyjen suhteen. Ei siinä mitään, kahden aikaan yöllä kun soittaa tyystin tuntemattomalle henkilölle jota kuvataan samalla aaltopituudella leijuvaksi kaveriksi pistää aina pientä lisäsykettä pulssiin. Kun siinä sitten juttelin kyseisen henkilön kanssa, päästiin varsin nopeasti yhteisymmärrykseen musiikista, kirjoittamisesta ja kaikista asioista näiden väliltä. Jutut saattoivat heitellä sivuteille moneenkin otteeseen mutta juttua tuntui riittävän kummallakin. Se mistä me tarkemmin juteltiin, olkoot vielä pimennossa mutta hän vahvisti sen minkä aikoinaan kuulin eräältä toiseltakin henkilöltä joka leipätyökseen pyörittää paikallislehteä. Minä olen marginaali-ihminen.

Kuitenkin marginaali-ihmisenä olen saanut aika hyvin luotua yhteyden nettimaailmaan kun tätäkin blogia lukevat moni henkilö. Ehkäpä minussa siis on jonkinlaista toivoa ja osa minun jutuista todella kiinnostavat ihmisiä? Se että olenko minä hyvä kirjoittaja, siitä voidaan myös kilistellä sarvia.

Beggars Groupin pyörittäjä, Martin Mills toteaa:

When it comes to new releases, whereas a major record company like EMI "needs to sell half a million plus to make it worth getting out of bed", Beggars' low overheads means it can turn a profit on a record that sells just 20,000 units, says Mills.

» telegraph.co.uk

Jaa siinäkö se pohjimmainen syy miksi isoilla levy-yhtiöllä on aina niin epätoivoinen yritys myydä melkein mitä tahansa kuuntelukelvotonta tavaraa ja jopa röyhkeästi mainostaa miten se on 'next big thing'. Kuten työkaverini osuvasti sanoo - jos esim. Idolsin voittaneen ylisuuren rotan levy ei menekään kaupaksi, siitä tulee hyvin nopeasti Anttiloiden kahden euron ongelmajätettä.

UNKLE: End Titles... Stories For Film (2008)

Kun mietitään viimeistä kulunutta vuotta, UNKLE on puskenut ulos hurjalla tahdilla uutta musiikkia. Ensimmäisenä ulos tuli UNKLE:n kolmas pitkäsoitto War Stories mikä uudisti James Lavellen ja Richard Filen luotsaaman orkesterin soundin täydellisesti 180 asteen käännöksellä ja toimi myös selkeänä pohjatyönä sisar-julkaisulle More Stories, joka julkaistiin tämän vuoden alussa kahtena eri painoksena. 2008 lähti myös siinä mielessä ikävänlaisessa uutisella, että kymmenen vuoden jälkeen Richard File päätti jättää yhtyeen ja keskittyä omiin projekteihin. Kauan ei kuitenkaan nokka tuhissut Lavellen pojalla, sillä mies pestasi ex-Psychonauts miehen virallisesti riveihinsä ja UNKLE jälleen porskuttaa kahden miehen voimilla kuin mikään ei olisi muuttunut. Todellisuudessa pienet värähtelevät muutokset suurentuvat isommiksi aallokoiksi ja sen ainakin tuntee tämän julkaisun myötä. On ehkäpä väärin rinnastaa End Titles... Stories For Film täysin War Storiesiin sillä tämä julkaisu toimii jälleen yhtenä isona harppauksena UNKLE:n musikaalisissa kyvyissä. Kuten Lavelle kertoo tämän julkaisun sisälehdykässä, End Titles... Stories For Film siis ei ole UNKLE:n seuraava virallinen albumi mutta silti se on koostettu täydellisyyttä hipovaksi ja editoitu virtaviivaiseksi kokonaisuudeksi jossa riittää vaihtelevuutta miltei loputtomiin asti. Ja yksi tärkeimmistä pointeista mitä Lavelle paljastaa kirjoituksessaan että tällä julkaisulla selvästi pyritään rakentamaan siltausta elokuvalliseen näkemykseen ja sitä hyödyntäviin ilmaisuihin. Toki tässä on edelleenkin mukana käsikkäin kulkeva rockin ja elektronisuuden huipentuma mutta mukaan tuotu cinemaattisuus, draamantaju sekä kerronnallisuuden täydentäminen ja miten niitä nivotaan eri kerroksiin musiikillisissa antimissa muokkaavat tästä UNKLE:n yhdeksi tärkeimmäksi julkaisuksi. Toisin sanoen War Storiesin rokkaavaan kaavaan puetut tuotokset jatkavat vakuuttavasti nautinnollista, pehmeästi viettelevää tömistelyään omilla urillaan kun taasen toiselta suunnalta lähestyvät mm. UNKLE:n säveltämän Odyssey In Rome elokuvan cuet jotka nitovat miltei irrallista palasilta koostuvat osaset saumattomaksi kokemukseksi ja yhdessä muuntautuvat sielukkaaksi, tunnelmalliseksi jännitteeksi. Jo ensimmäisestä albumista lähtien, UNKLE tunnetusti käyttää vierailevia vokaaleita ja samanlainen hyväksi todettu työllistäminen jatkuu siis tälläkin julkaisulla mutta on tässäkin asiassa myös pientä muutoksen tuulia havaittavissa. Myös War Stories albumilla pikaisesti vieraillut Gavin Clark ottaa suurempaa roolia ja isompaa osavastuuta viidella eri kappaleella jonka johdosta End Titles... Stories For Film saa myös lisää päämäärää UNKLE:n omassa visiossa. Visioista puheenollen - End Titles... Stories For Film suorastaan aukaisi silmäni kun kuuntelin tätä jatkuvalla repeatilla ja eräs väistämätön asia UNKLE:n historiasta sai miltei kieltävän reaktion itseltäni. Tajusin nimittäin että UNKLE ei tarvitse Psyence Fictionia enää. Toisin sanoen "fuck Psyence Fiction" - eihän se ole muuta kuin DJ Shadow albumi jos todella halutaan yksinkertaistaa tämäkin dilemma. Kyseistä albumia ei voi edes käyttää vertailukohteena bändin nykyisessä tilassa jossa James Lavelle on iso osa luomisprosessia ja ne jotka vieläkin tarrautuvat Psyence Fictioniin kuin yhdeksi ja ainoaksi referaattipisteeksi, he eivät selvästikin ymmärrä sitä että James Lavelle ei ollut mitenkään mukana tuon albumin kirjoitussessiossa. DJ Shadow teki kaikki työt ja sen kuulee. UNKLE:n toisesta albumista Never, Never, Land lähtien sekä sitä edeltäneillä miksausjulkaisulla James Lavelle vei tämän projektin täysin eri sfääreihin, antoi mahdollisuuden kasvaa uusiin mittoihin ja nyt niitä kovan työn hedelmiä jälleen poimitaan. End Titles... Stories For Film tuntuu siis vielä ainakin kirjoitushetkellä UNKLE:n parhaimmalta työltä ja kuitenkin siinä aistii että Lavelle ja hänen apurinsa aikovat tulevaisuudessa kuljettaa tai suorastaan puskea UNKLE:n kohti ennenkuulumattomia alueita joita orkesteri ei ole vielä ehtinyt purkaa mielensä syvyyksistä.

- Noh, mites Toijalaan kuuluu? (puhe on siis yhdestä henkilöstä johon on tutustuttu hiljattain)
- Hän kävi tuossa pari päivää sitten hoitamassa meikäläistä kun tosiaan olin vähäsen kipeä.
- Oho, sehän on aikamoista omistautumista näin lyhyellä ajalla.
- Hän alkaa liiaksikin asti kiintymään meikäläiseen, joten pitää pistää homma poikki piakkoin.
- Sähän varsinainen kylmä paskiainen olet.
- No helvetti, tässä tuntuu että ollaan jo parisuhteessa. Enää puuttuu samaa paria olevat tuulipuvut ja asuntolaina.