Datach'i: Monarchs



Datach'i going soft.

Addiktioni 24/15

Atrium Carceri: Metropolis (2015)

Atrium Carceri: MetropolisTässä sitä taas ollaan. 2015 on ehtinyt pyörähtämään vasta puoleen väliin kun Simon Heath on pykäämässä jo kolmatta soolo-julkaisuaan ulos omalta Cryo Chamber levymerkiltään. Ja kun kyseessä on Atrium Carceri julkaisu, sitä on jo ennakkoon pahimmillaan varautunut siihen että tulossa on vähintään semi-tyypillinen matka kyseiseen universumiin. Muinainen. Unohdettu. Unenomainen. Kalvava. Korruptoitunut. Tuhoutunut. Autio. Metropolis on äänimaailmallisesti tuttuun tyyliin täynnä vastaavanlaisia synonyymeja kuin myös tavaramerkiksi löytyvää työskentelyä joita luodaan teollisuuden taustametelistä sekä kaupungin ääriviivoihin omat jälkensä korroosion kautta kaivertaneen luonnonvoimien kautta ja musiikillisesti synkkää peruspalettia profiloidaan tunnelmallisen ambientin, humisevien koneiden ja cinemaattisesti eteenpäin kuljettavan pianon kautta. Metropolis on siis parhaimmillaan hyvin fyysisen tuntuinen joka onnistuu jollain tasolla luomaan illuusion kaupungin olemassaolosta mutta loppupeleissä musiikki ei kuitenkaan osaa puhutella juuri sillä oikealla tavalla joka antaisi sen viimeisen tarvittavan sykäyksen nostattamaan kuuntelijan ruokahalua mielikuvien parissa. Näin ollen kokonaisuus ei onnistu luonnostelemaan tarinankerronnallisesti mitä siellä kaupungin sydämessä on tapahtunut. Toisaalta ehkäpä se johtuu myös siitä että nämä kaikki on jo kuultu jossain muodossa aiemmilla levyillä ja toisto alkaa vaan puskemaan liian voimakkaasti lävitse. Muutenkin sitä huomasi tämän albumin kautta miten uudemmat Atrium Carceri tuotokset ovat alkaneet hämärtymään toisiinsa limittäin mikä myös jättää osittain kylmäksi tällä kliinisellä etenemisellään. Käsissä on siis erinomainen dark ambient julkaisu yksittäistapauksena mutta Atrium Carceri tuotoksena Metropolis on sitä samaa mitä ennenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Valitettavasti.

Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän "Get Your Fight On" kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella "Take Me to The Hospital" kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.

Author & Punisher: Lonely (Live In Providence 11.03.2012)



Industrial. In truest form.

Game Changers: Goldie ‘Terminator'

Swarm Intelligence: Tanker

Addiktioni 07/15

Sabled Sun: 2147 (2015)

Sabled Sun: 2147Edellisen albumin huikea matka toivonkipinän uudelleenherättämisen sekä hiljalleen hiipumisen parissa ja varsinkin elokuvamaisesti viimeistelevä "End Me" kaukuessaan vielä vahvasti muistireseptoreissani, oli kieltämättä se pelko päällänsä että millä tavoin Simon Heath pystyy vastaamaan tässä post-apokalyptisen jatkumon seuraavassa luvussa. Vuoden 2147:n aloittava "Survival" sorvaa äänimaailmaa taas tutustussa esteetiikassa kun tarinan protagonistin askelten luoman rohinan kautta kuuntelija asetellaan hiljaisen mutta liekehtivän kaupungin laidalle. Vokaalisämplien siivittämä "Our Mechanical Children" linkittää uudestaan menneisyydessä piinaaviin aaveisiin mutta muuten ympäristöä sekä taustatarinaa värittämä äänityöskentely jää hyvin minimaaliseksi. Niin, 2147 vaikuttanee huomattavasti riisutummalta kokonaisuudelta ja näin ollen kertoen tarinan kolmannen vuoden työläämmin puhtaasti musiikista kumpuavan aistimuksen kautta. Minkä johdosta myönnän että minulle meni muutama päivä päästä tämän albumin sisältöön kunnolla kiinni mutta lopulta tehokkaasti pyörivän rotaation kautta löysin teoksen punaista lankaa pulssahtelevan vahvuuden. Koska 2147:n ei tarvitse nojautua niin paljon taustoja sykähdyttävästi kokoamiin palasiin, albumi ottanee hiuksen hienon eron kahteen edelliseen työhön ja kohoaa tunnelmaltaan omanlaiseen kääntöpuoleensa jossa kuitenkin kuuluvat Simon Heathin tuotemerkit – cinemaattisuus sekä teknillisesti hohkaavat manipulaatiot äänen saralla jotka maalailevat yhdessä eheän tarinan jolla on selkeä aloitus ja viimeistely. Mutta mutta... Kyllä se vaan täytyy edelleenkin todeta että Simon Heath on tälläkin hetkellä dark ambientin saralla tärkein vaikuttaja. Kirjoituskynän terävyys kuin myös tuotannollinen puoli on pysynyt vuosien varrella erittäin komeasti kasassa näillä Sabled Sunin kolmella pääjulkaisulla minkä johdosta ei ole myöskään tarvinnut potea minkäänlaista kaipuuta hänen emoprojektinsa parhaimpiin päiviinsä.

Troubleshooting

Motherfucker. What a week.

My computer (including two hard drives) died few days before new year and I had to buy a new one right away. Which meant I didn't have enough money to buy certain parts what I really wanted and I had to make some "sacrifices" on motherboard and CPU. Meaning after over ten years of journey together, I had to say goodbye to AMD and say hello again to Intel.

Few days later I got all the parts and when I install everything back to normal (OS, programs, etc), it usually takes two days of installing stuff and tweaking settings. Did that and week later third HDD died. Luckily I managed to get everything I needed to safe before it finally crashed and burned. I replaced the HDD and I thought everything was in right place. Then I started to notice that my new computer had some latency problem with the audio. Annoying sound clipping and pops was here and there whenever I played music on Winamp and it only started to appear after the computer was on atleast 24 hours. Fucking weird.

I still use old Soundblaster X-Fi in PCI-slot and I'm not planning to buy new one. Why should I? As a 24bit soundcard it still works fine and I have carried that thing over from my two previous computers. So I thought it was a driver issue, as usually. I mean, Creative have a track record making either shitty drivers or software. Or if you're lucky, you'll get both when you buy a new soundcard fom Creative and you have to wait for proper drivers to arrive. I tested every driver there was – for LAN, motherboard, graphics card and I noticed that even Creative managed to release new drivers for good old SB X-Fi in last year. So yeah, I tested everything and nothing worked. Even updating the BIOS didn't do anything. Same annoying clipping appeared.

I was getting a bit desperate and started looking for solution from the bottomless pit called Google. Hundreds of search results with similar problems and usually it was Realtek audiochip from motherboard giving the headache. That didn't help with my case. Search after search, I stumbled on a program called LatencyMon. It's a program that tells which process, driver etc. is causing this latency. Hooray, atleast we were on right path on this troubleshooting.

And it even suggested what was causing this. So with more trial and error approach, I changed some BIOS settings related to CPU power management. I mainly disabled "Enhanced Intel SpeedStep Technology" and then I went to Power Options in Windows 7 and selected "High Performance". That was it. Everything was back to normal. Also it doesn't hurt to set processor scheduling to "Background services" in system settings (Computer –> Properties –> Advanced system settings –> Performance –> Advance –> Select "Background services").

tldr; Just disable your power management from BIOS and OS and your audio stops clipping.

Edited two weeks later: Well... The initial problem was only masking the true problem. DPC latency was still there but now it took atleast two days to kick it in full gear. Still tried every available fixes – from countless registry tweakings to trying again different driver preferences. Then I finally found this forum post.

Yeah, when I bought the new computer, my Avast license was also expiring and I decided to upgrade Avast antivirus to Internet Security because my father's laptop needs full protection (sometimes from himself). Because I use a bit advanced firewall in my system, I only needed the antivirus so I disabled the firewall etc. from main program and I thought that was it. Wrong, wrong, wrong. Apparently it's still someway active and creates these nasty spikes in DPC latency. So you need to uninstall the firewall part completely from Avast (Control Panel –> Programs And Features –> Avast Internet Security –> Change –> unchecked the firewall feature and restart) and that's it. The headache is finally gone.

Addiktioni 51/14

Hecq: Night Falls (2008)

Hecq: Night FallsElämässäni oli yhdessä vaiheessa sellainen kahden viikon ajan jakso jonka aikana en kuunnellut muuta kuin ambientia koska pelkäsin että jokin muu musiikintyyli puskisi mieleni yli sellaisen itsensä kadottavan rajan josta ei välttämättä olisi paluuta. Tosiaan, Hecqin (a.k.a. Ben Lukas Boysen) viides kokopitkä Night Falls muuntautui yli neljä vuotta sitten miltei vahingossa yhdeksi tärkeimmäksi julkaisuksi elämässäni johon takerruin kun elämän pienet purot muuttuivatkin tulvaksi ja särkynyt mieli yritti löytää edes jonkinlaista pelastusrengasta ympärilleen. Siitä lähtien Night Falls on ollut meikäläisen toivelistalla kiistaton numero ykkönen ja olen aktiivisesti yrittänyt hakea tätä levyä kunnes se alkukuusta sitten viimeinkin löytyi eBayn kautta. Vieläpä huokeaan hintaan kun miettii miten vaikeata tätä fyysistä versiota on ollut saada käsiinsä. Minkä johdosta onkin jotenkin sellainen vahva kutina takaraivossa että tätä julkaisua ei ole painettu kuin muutama hassu sata kappaletta koska yleensä Hymen Records levy-yhtiön julkaisuja saa helposti käsiinsä vuosienkin jälkeen. Mutta mutta... Miten siis lähteä kuvaamaan Night Fallsia joka on itselleni sellainen harvinaisempi julkaisu jota osaa arvostaa kahden erilaisen henkilökohtaisen näkemyksen kautta vieläkin enemmän? Erinomaiseksi ambient-levyksi siitä löytyy monenlaista eri kerrosta joiden välillä rajat hämärtyvät taidokkaasti toisiinsa – alkaen spirituaalisuudesta kurkottaen houkuttelevasti koneiden minimalistisiin rajapintoihin ja unohtamatta tietenkään sitä miten hienovaraisen vaikuttavasti kokonaisuus leikittelee pimeän puolen parissa kuitenkaan kallistumatta liikaa sinne suuntaan. Night Falls on majesteettinen ja mielikuvituksellinen yhdistelmä teknologisuutta ja inhimillisyydestä kumpuaviin kiintymyksiin jota myös taidokkaasti vahvennetaan klassisten instrumenttien kautta vankempaa ääriviivoja ja näin ollen saaden myös filmaattisesti koskettavaa laaduntaetta. Yli tunnin mittaisena, Night Falls on kokonaisuudessaan niitä hienoimpia kokemuksia kun se lopulta vielä onnistuu huipentumaan albumin viimeistelevän yhdeksän minuuttisen "I Am You" kappaleen kautta jossa erityisesti tämä elokuvamainen atmosfääri on rakennettu silmällä pitäen tärkeimmäksi elementiksi luoden pisteen i:n päälle tunnelman saattajana. Jos mielipidettäni kysytään, Night Falls on Hecqin moniulotteisessa diskografiassaan hänen magnus opuksensa jota on vaikea lähteä ylittämään. Night Falls on luotu havannoimaan kuin myös kuuntelemaan syvällisemmin albumin tunneskaalaa mutta itselleni se on ennenkaikkea albumi jonne hetkellisesti kadotin itseni parantuakseni ja löytääkseni sisimmistäni sen kaivatun vastauksen. Night Falls on albumi jota en ikinä tule unohtamaan ja mitä se on tehnyt minun hyväkseni.

Addiktioni 45/14

Swarm Intelligence: Faction (2014)

Swarm Intelligence: FactionFactionin matalalta luotaavaan jyrinän peittäessään dominoivasti kaiken muun ääneen alleensa ties kuinka monetta kertaa putkeen, sitä on vaan pakko nostaa hattua Ad Noiseamille sen kunniaksi että kyseinen levymerkki on jälleen kerran onnistunut julkaisemaan albumin jota voisi yksinkertaisuudessaan luonnehtia innovatiiviseksi ja massiiviseksi matkaksi äänen häikäilettömään puristukseen. Simon Hayesin a.k.a. Swarm Intelligencen Faction on siis näitä julkaisuja johon eri genrien puhtaat luonteenpiirteet eivät saa kunnon jalansijaa alleensa vaan kaikki sisäänsä haalitut ainekset sekoittuvat yhtenäiseksi sotkuksi mutta juurikin tuossa epäjärjestelmällisen kaaoksen ytimessä on suorastaan käsinkosketeltavan mahtavaa tuntea kuinka kaikki pienetkin kierot päähänpistokset ja värähtelevät mutaatiot tanssahtelevat hitaasti yhden ideologiaan äärellä jossa yhdistellään dubsteppia, industrialia ja rytmistä metelöintiä äärimmäisesti uudelleen vasaroimisen kautta. Raskaasti eteenpäin vyöryvä massa hukuttaa kaiken alleensa että jollain tasolla sitä vaistomaisesti antautuu Richard Devinen kaltaiseen ajan ja tilan kadotukseen mutta huomattavasti virtaviivaisempana muotona jossa kaikki ylimääräiset häiriötekijät ovat karsittu kokonaan pois. Tuloksena on siis peräänantamaton, itseään tiedostava ja replikoimaton tutkimusmatka äänen tummiin, särkymättömiin sävyihin jotka työstävät tottuneita ajatuksia ja aihioita uusiin muotoihin. Näin ollen, industrial-genre; ottakaa opiksi. Aina kaiken ei tarvitse olla itseään toistavaa ja samaisella paukkeella eteneviä kopioita. Joskus toivottuun lopputulokseen pääsee myös hidastamalla biittipolitiikkaa ja antaa tunnelman itsensä rakentaa raskaat elementit itseensä.

Underworld: Dark & Long (6 Music Live October 2014)

Addiktioni 43/14

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition) (2014)

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition)Nuoruutensa 90-luvulla elänyt on saattanut havahtua nyt sellaiseen tilanteeseen että monet klassikon leiman saaneet levyt ovat saamassa 20-vuotisen kunniaksi ties minkälaista erikoispainosta ja Underworld aloittaa heidän uusintakierroksen kolmannellaan julkaisullaan Dubnobasswithmyheadman. Underworld on muutenkin erinomainen malliesimerkki siitä miten ura voi lähteä nousujohteiseen kiitolinjaan musiikillisesti toteutetun suunnanmuutoksen myötä ja vieläpä oikealla hetkellä kun brittein saarella elektroninen musiikki alkoi elää uudenlaista kukoistuksen aikaa. On vuosi 1991 ja Karl Hyden ja Rick Smithin kasari-taiderock/synthpop versio Underworldista oli siis kulkenut päätepisteesen edellisenä vuotena ja nyt heidän mukaansa lyöttäytyi Darren Emerson joka on myöskin hieman ironisella tavalla osoittautunut 2000-luvusta eteenpäin että kuinka iso osa Underworldin soundin uudelleen rakentamisessa hän todellisuudessa oli. Underworldin nykykunnosta albumi-rintamalla löytyy varmaan monta eriävää mielipidettä mutta heidän suunnanmuutoksen myötä tehdyt kaksi ensimmäistä julkaisua ovat edelleenkin heidän uransa huippuhetkiä ja Dubnobasswithmyheadmanin uusintajulkaisu kristallin kirkkaan remasteroidun soundin myötä muistuttaa erinomaisesti siitä. Vuonna 1993 julkaistun Dubnobasswithmyheadmanin teknillisesti synkkämielinen ja ailahteleva matka joka sijoittunee technon ja progressiivisesti kehittyvän kaavan välimaastoon josta kerroksittain alkaa kuoriutumaan tunnelmallisesti ja energisesti irtiottavia harppauksia hypnoottisuuden piirteisiin joita täydennetään runollisesti koostettujen lyriikoiden kautta. Viidelle CD:lle levittäytyvä Super Deluxe Edition albumista on siitä myös mahtava paketti että se haalii sisäänsä melkein kaikki tärkeimmät miksaukset sekä b-puolet singleistä vuoteen 1994 asti ja muutenkin Underworldin 90-luvun tuontantoa saa kiittää siitä että he tekivät itse monenlaisia versioita biiseistään ja yksi CD:stä on hyvitetty DAT-nauhojen ja tietokoneiden kätköistä kaivettujen ennenjulkaisemattoman materiaalin suhteen antaen samalla suurenmoisia kuin myös odottamattomia luonteenpiirteitä sille miten paljon biisit ovat kehittyneet ajan kanssa. Sitä saattaa yllättäen esim. löytää ne pienen pienet nyanssit josta "Cowgirl" löysi ikonisesti itseään toistavasti replikoivan lopullisessaan muodossaan tai miten kappaleet toimivat myös huomattavammin riisutummin. On sanomattakin selvää että Dubnobasswithmyheadman on jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävälle yksi niistä julkaisuista joka on pakko löytyä levyhyllystään/digitaalisesta jukeboksistaan jossain muodossa tai sitten se täydellinen alkupiste jos haluaa lähteä tutustumaan tähän yhtyeeseen. Mutta paras on kuitenkin vasta edessä. Nimittäin tämä Super Deluxe Edition ylitti meikäläisen suhteen kaiken odotuksen joten jään kielipitkällä odottamaan mitä kaikkea ennenjulkaisemattomia helmiä he löytävät Second Toughest In The Infants albumin uudelleenjulkaisua varten. Sitä odotellessa.