Addiktioni 39/14

Aphex Twin: Syro (2014)

Aphex Twin: SyroJaahas, siitä on tosiaan kulunut kolmetoista pitkää vuotta kun Richard D. James julkaisi edellisen kerran albumin ja joka oli vielä tuplana tarjoiltu, Drukqs. Onhan se kieltämättä aina pienimuotoisen juhlan paikka kun yksi elektronisen musiikin uraa-uurtavista tuottajista pistää uutta musiikkia ulos ja kahdeksan vuotta on vierähtänyt miehen ryöppymäisesti putkahtaneesta Analord 12" vinyyli-sarjasta joka sitten lopulta huipentui kokoelmaksi purkitetuksi muottiin nimeltään Chosen Lords. Kuluneella kesällä nettiin pulpahti ennenjulkaisematon Caustic Window albumi jolla näytti olevan jonkinmoinen rooli miehen aktivoitumisessa uuden musiikin julkaisemisen saralla. Kyllähän minä itsekin odotin kielipitkällä että mitä sieltä mahtaa tällä kertaa tulla ulos mutta se hypetyksen määrä mitä pelkästään albumin julistus sai aikaan oli aivan uskomatonta – melkein kuin messiaalinen paluu takaisin elävien kirjoihin vuosien hiljaisuuden jälkeen. Julkaisupäivästä lähtien mielipiteet ovat jakautuneet selkeästi kahteen leiriin – jaksetaan kehua vuolaasti ja kyyneleet poskilla valuen että miten Syro on miehen uran paras julkaisu ja sitten toisessa ääripäässä naureskellaan että Aphex Twinilla taitaa olla rahat loppu kun näin geneeristä materiaalia kehtaa pistää ulos. Ei sitä voi mitenkään kieltää etteikö Syro ole jännityksen ja adrenaliinin säväyttämä matka tuttuihin tekniikkoihin joihin moni ei pysty replikoimaan kuulostamatta suoralta kopiolta sekä nostalgiaa herättävää elämystä täynnä jossa yhdistyvät 90-luvun kokeilunhakuisuus, Analordin pörisevät happohyppelyt sekä Drukqsin ajan- ja paikantajun seisauttava ja miltei käsinkosketeltava pianotyö. Niin... Syro ei juurikaan ole mitenkään mieltäräjäyttävä kokemus uudella tavalla esitettyihin käsitteisiin mutta ei tässä myöskään kaivella tynnyrin pohjalta viimeisiä rippeitä. Tästä yli tunnin pituisesta näytteille panosta löytyy Aphex Twinin signeerauksin leimatut ohjelmoinnit biittikikkailussa ja kuuntelijaa muistutellaan vuolaasti analogisuuden kautta miksi hän on edelleenkin niin kova luu elektronisen musiikin piireissä. Itseasiassa tuntuu kuin tässä vasta lämmiteltäisiin koneita ja valmistaudutaan repimään muistipankkeja ja rajapintoja viimeiseen säröön asti.

Addiktioni 36/14, Part 2

Broken Note: Terminal Static (2009)

Broken Note: Terminal StaticAd Noiseam jatkaa voitokkaalla linjalla sillä Terminal Static on kolmas dubstep-julkaisu kyseisellä levymerkillä joka saa meikäläiseltä päätä nyökyttävän hyväksynnän. Ja se syy miksi tämä julkaisu toimii niin tautisen tehokkaasti johtuu siitä että Broken Note on alusta lähtien lähtenyt puskemaan tyystin omalla painollaan, ottanut samalla myös paljon raskaita vaikutteita dubista mukaansa ja muutenkin mahtipontisesti ja vääristävästi vyöryvää äänimaailmaa on lähdetty rakentamaan astetta painostavammaksi eli jo pelkästään matalien äänitaajuuksien suhteen nyt puhutaan purukaluston paikkauksia irroittavaa ja huonekaluja paikoiltaan tärisyttävää kovuuttaa tyyliin Scorn mutta biitti per minuutti politiikassa ollaan tietenkin tyystin toisenlaisessa kategoriassa. Toisin sanoen näistä biiseistä löytyy massiivisella ryminällä sitä kauan kaivattua munaa eikä olla sorruttu kopioimaan dubstepin väsymyksiin käytettyjä kaupallisia gimmickejä minkä johdosta Terminal Static kuulostaa tarkasti harkitulta ja suunnitelmallisesti toteutetulta suoritukselta purkaa ja rakentaa dubstepin perustukset täysin uusiksi ja lätkäisemällä omat tavaramerkit päälle. Terminal Static ei kuitenkaan ole läpeensä dubstepia pommittavaa materiaalia ja sitä kompensoivat rumpu-basso paalujunttausta esimerkillisesti iskostavat "Meltdown ja "Pyrotek" sekä "The Fury" joka on nimensä mukaan täynnä puhdasta raivoa ja konekiväärimäistä tulisuutta mikä lopulta onnistuu nostaamaan itsensä yhdeksi henk.kohtaiseksi suosikiksi tässä genressä. Mikä on jo itsessään hatun noston arvoinen suoritus, varsinkin kun miettii mitä drum and bass genrelle on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja minkälaisissa aallonpohjassa se edelleenkin pahimmillaan kahlaa. Loppukaneettina voisi sanoa sen että vaikka Terminal Static kerää neljä kahdentoista tuuman vinyylijulkaisua ja ynnää kolme uudelleenmiksausta saman katon alle, tuloksena on suorastaan toisiinsa hitsaantuva yhtenäisyys antaen ennenkaikkea dubstepille hiotun kasvojenkohotuksen jossa intensiivisyys on mukana uudella kerroinluvulla.

Addiktioni 36/14

Bitcrush: Collapse (2012)

Bitcrush: CollapseMinimaaliselta vaikuttava ja mustempaan spektriin siroteltu kansitaide sekä kannessa ensimmäisenä esiin nouseva sana suorastaan maalailee ennakkoon Bitcrushin (a.k.a. Mike Cadoo) kuudennen studio-albumin sisältämä teemaa. Kahdeksan vuoden aikana, evoluutiomainen matka musiikissa tämän monikerin alla on tuonut taidokkaasti alkupään iDM tarjonnassa seikkailevaa elämystä josta se on hiljalleen lähtenyt oikeiden instrumenttia kautta vyörymään kohti raskaampia vesiä kannattelevampaan muotoon. Collapse jatkaa ansiokkaasti tällä tiellä ja polkaisee itsensä kahden minuutin jälkeen todellisuudessa kunnolla käyntiin ja albumin raskassoutuisesti räiskyvässä post-rockissa kaiherteleva äänimaailma ottaa ympäristönsä jämerästi haltuunsa jossa kitarat tempoilevat ja pompottelevat liitävän mahtipontisesti ja luovat tunneskaalaltaan ehdottomasti Bitcrushin parhaimmasta päästä olevaa materiaalia. Tiukasti otteessaan ja jokaisessa elektronisesti tuotetussa hiljaisemmassakin hetkessään tutkisteleva albumi osaa yltiöpäisesti täyttää jokaisen pienen nyanssin ja huokosen rakentaen melankolisesti kaikuvan tilan kunnes taas lähdetään syöksyvän päättävästi tutkimaan tyhjyyden syvempiä salaisuuksia isompaa jyskettä tuottavan kaaoksen kera. On siis suorastaan helpottavaa löytää albumin päätteeksi itsensä sellaisesta olotilasta jossa tietty artisti on saavuttanut henkilökohtaisesti toivotun pisteen. Tarkoitan tuolla toteamuksella että Collapse on juurikin sen sortin julkaisu jota itse odotin In Distancen jälkeen. Energinen, miltei anteeksiantamattoman graniitin kova mutta kuitenkin tunnetta täynnä oleva josta erityisesti huokuu elämästä kumpuavat haavoittavuudet. Julkaisu on siis lunastanut kaikki odotukset ja täydellisesti 50 minuuttiin käärittynä Collapse on yksinkertaisesti todettuna Mike Cadoon yksi huikeimmista suorituksista eläväisemmän musiikin saralla.

Addiktioni 25/14

Venetian Snares: My Love Is A Bulldozer (2014)

Venetian Snares: My Love Is A BulldozerParasta mennä lyhykäisyydessään suoraan itse asiaan. My Love Is A Bulldozer on hit-and-miss osastoa kuten neljä vuotta aiemmin julkaistu My So-Called Life. Albumin aloittava "10th Circle Of Winnipeg" lupailee vähän liiankin paljon jazziin nojautuvalla rytmisellä ohjelmoinnilla josta edelleenkiin kielii millä osa-alueella hän on yhä parhaimmillaan sekä junnaavasti runttaavalla amen breakilla mutta sen jälkeen albumin todellinen luonne jyräytyy raa'asti päin näköä. Vanhojen ideoiden kierrätystä eli Rossz Csillag Alatt Születettin jousien kautta rakennetun äänimaailman pohjalta kaivellaan vielä kerran kylmentyneet jämät sen kummemmin luomatta mitään uutta. Leikkaa-liimaa asennetta siis pahimmillaan jota täydentää tuhatta ja sataa iskostuvat breakcore/jungle rumpupolitiikka joka on koettu aiemmilla julkaisuilla miltei yksi yhteen. Siihen kun vielä yhdistetään herra Funkin ponnettomalta kuulostavat vokaalit ja absurdisuuteen dipatut ballaadimaiset lyriikat, tuloksena on kulmakarvoja nostattava ja suunpieliä alaspäin hiljalleen upottava tuntemus. Toki My Love Is A Bulldozer osaa tökätä kepin pinnojen väliin hetkittäin josta pelkästään flamengo-kitaralla maalaileva "8AM Union Station" heittää miehen musiikin rohkeasti tyystin uuteen genreen sekä "Too Far Across" jossa karheasti väreilevät vokaalit toimivat kerrankin akustisen taustan kanssa yksi yhteen. Taidan jälleen toistaa itseäni kun totean että kannattaa mielummin panostaa miehen tärkeämpiin julkaisuihin koska tämä albumi antaa liiankin vääristyneen kuvan miehen musiikista ja on epätasaisuudessaan jopa hullunkurinen joka lähenee metatasoa. Yksi lisäpiste naurettavasta kansitaiteesta.

Lifeforms turns 20

Tässä alkaa olla taas tulla vastaan monia sellaisia hetkiä kun legendaariset albumit konemusiikin piireissä saa 20 vuoden leiman ylleensä. Mukaan lukien The Future Sound Of Londonin toinen täyspitkä, "Lifeforms".
We haven't really put an album out, I mean it's quite dramatic really, we put an album out in 97, and although we've done Environments albums on our own label, they're still very much based around finding some of our old music and maybe enhancing it. The interesting thing with that is we did one of the singles with Liz Fraser of the Cocteau Twins, and at that particular point in time I was, we were, seriously up against the limitations of where we were with the technology and Liz Fraser bought the whole thing collapsing down because she gave us like two hours of vocals and we couldn't handle them, because we had, although we had seven samplers, it was all about snippets, so if somebody forms a vocal that's great for a minute and a half and then not good for a bit, in other words, big chunks of samples. How do you do it in like 91-92, it's very difficult. So basically we never, we didn't feel we got that track right. So for the 20 year anniversary we are, we've got a Lifeforms with Liz Fraser that's amazing, I mean we've worked on it for like four/five years because I love Liz Fraser and for me I've always carried the kind of sadness of never really fulfilling the potential of us with Liz Fraser, you know.

» The FSOL Message Board

Oyaarss: Salvatore



Oyaarss lupailee taas hyvää karhealla äänimaailmallaan.

Addiktioni 16/14

Mr Velcro Fastener: Telemacho (10th Anniversary Edition) (2007)

Mr Velcro Fastener: Telemacho (10th Anniversary Edition)Vuonna 2006 julkaistu Mr Velcro Fastenerin (Tatu Metsätähti ja Tatu Peltonen) neljäs täyspitkä Telemacho taidetaan päällimmäisenä muistaa harvinaisen rumasta kansitaiteesta jossa oli valkoiseen taustaan lätkäisty logo, tussilla töhertelyä sekä leikkaa ja liimaa kuvia. Albumi kuitenkin sai puolitoista vuotta myöhemmin kansitaidetta myöten uudelleenpaketoinnin jota myös täydensi alunperin vinyylinä julkaistua harvinaisempaa materiaalia toiselle CD:lle kasattuna. Hiljattain sain tämän uudelleenjulkaisun käsiini joten on kaivatun revanssin paikka. Täytyy myöntää että jos tämän suomalaisen electro-duon materiaalia lähden kuuntelemaan, yleensä hakeudun heidän toisen albuminsa (Otherside) äärelle ja jollain tavalla Telemacho on miltei puolivahingossa ja ajan saatossa kadonnut musiikkikirjastoni kansioiden syövereihin ja levyhyllyjeni arkistoon keräämään pölyä. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä mutta Telemacho ei ole ihan niin särmikäs kokemus kuin alunperin muistinkaan eli on kokonaisuutena hieman epätasaisempi verrattuna heidän edellisiin töihinsä, johtuen myöskin siitä että kovimmat paukut isketään jo heti alkumetreillä. Kutkuttavasti houkuttelevan melodisen intron myötä albumin kakkosraita "The Flock" lähtee käyntiin jytisevästi sarjatulta laukovan bassorummun saattelemana jota täydentävät pahansuopaisen ärhäkkäästi sylkevät lyriikat. Tällaista se TR-808 rumpukoneen siivittämä ja syntikoiden kautta pulssahtelevasti sykkivä electro on parhaimmillaan. Take-no-prisoners tyylistä asennetta jossa annetaan koneiden heijastaa hohtavasti valaisevan sielukkuutensa. Telemacho soljuu kuitenkin lennokkaasti eteenpäin tarjoillen silloin tällöin korvia höröttäviä ja niskakarvoja nostattavia hetkiä, kuten esim. albumin nimeä kantavassa kappaleessa jossa jälleen nousee esiin sellainen rynkyttävästi etenevä lataus ja toisessa ääripäässä mutkat suoriksi vetävä tuotanto-politiikka aiheuttaa kihelmöintiä turtumisesta. Mutta mutta... Telemachosta kuitenkin loppujen lopuksi löytyy kaikki ne analogisesti hohkaavat elementit mitä vaaditaan vanhan kunnon electron purkittamiseen sekä paukuttamiseen ja onhan albumi muutenkin jälleen hyvä muistutus miten täältä kotosuomestakin löytyy lahjakkaita tuottajia tämän genren sisältä. Telemachon kuuntelusta tuli myös sellainen palava kaipaus seuraavaa täyspitkää kohtaan, onhan siitä taas pitkä tovi vierähtänyt heidän edellisestä julkaisusta.

Addiktioni 04/14

I.Corax: Spectral Metabolism (2005)

I.Corax: Spectral MetabolismTunnin pituinen, yhdeksän nimetöntä raitaa sisältävä Spectral Metabolism voisi asetella hienovaraisesti jalustalle hyväksi mainituksi esimerkiksi siitä minkälaisia luonteenpiirteitä suomalaisessa dark ambientissa parhaimmillaan löytyy. Siinä on kiehtovan voimakkaasti yhteen hitsautuva yhdistelmä luonnosta kumpuvaa organisuutta kenttänauhoitusten kautta, häivähtyneesti pestyjä drone-pyörteitä ja paksusti maalailevia äänipaletteja joiden digitaalisesti korruptuneisuudessa kuuluu artifaktimaisia linkkejä menneisyyden pahanenteisiin repeytymiin sekä mustanpuhuvan kolkkoa kokonaisuutta täydentävät hypnoottisesti takertuvien soitinten manipulaatiot kuin myös lukemattomia erilaisia vokaaleja jotka muistuttavat ripauksen ihmisyydestä mutta ovat jo kauan sitten ylittäneet mielenterveydelliset rajat. Spectral Metabolism on siis erittäin pahaa enteilevä levy joka ansiokkaasti luo kiinteästi soljuvan matkan pimeyden arkkitehtuuriin ja kuten monesti ambientia soittaessa on, albumi on parhaiten kuulokkeiden kautta nautittuna jotta pystyy sulattamaan jokaisen pienenkin väreilevän impulssin. Vielä parempi jos sijaitsee paikassa josta pystyy sammuttamaan kaiken turhan valonlähteen ja nauttimaan mieleen maltillisesti kaivertavasta immersiosta kuin kulkisi metsän keskellä jossa verhomaisesti pimeys on laskeutunut monikerroksiseksi vyyhdiksi ja kaukana kuuluu painajaisista syntyviä ääniä jotka saavat ihon pelkästä ajatuksesta vereslihalle. Parasta tässä albumissa on kuitenkin se että tämä toimii hyvänä kiintopisteenä muihin samankaltaisiin julkaisuihin joita löytyy runsaasti Suomen maaperältä kunhan uskaltaa lähteä tälle matkalle.

Arovane (Live At Mindcamp, Tivoli Spiegelbar, Utrecht (05/01/2014))

The Glitch Mob: Can't Kill Us

Solaris LP



Ah, yes. Yksi parhaimmista soundtrackeista elokuvahistorian saralla joka vieläpä ensimmäistä kertaa julkaistiin vinyylinä, saapui tänään postimiehen välityksenä mutta täytyy odottaa vielä lauantaihin asti että pääsee korkkaamaan tämän hyvässä seurassa. Julkaisu jota voisi edelleenkin täydellisesti luonnehtia sanoilla "ambientia varttuneelle mielelle".

Oyaarss with Neļaudis: Pārejošs Kaut Kas