Troubleshooting

Motherfucker. What a week.

My computer (including two hard drives) died few days before new year and I had to buy a new one right away. Which meant I didn't have enough money to buy certain parts what I really wanted and I had to make some "sacrifices" on motherboard and CPU. Meaning after over ten years of journey together, I had to say goodbye to AMD and say hello again to Intel.

Few days later I got all the parts and when I install everything back to normal (OS, programs, etc), it usually takes two days of installing stuff and tweaking settings. Did that and week later third HDD died. Luckily I managed to get everything I needed to safe before it finally crashed and burned. I replaced the HDD and I thought everything was in right place. Then I started to notice that my new computer had some latency problem with the audio. Annoying sound clipping and pops was here and there whenever I played music on Winamp and it only started to appear after the computer was on atleast 24 hours. Fucking weird.

I still use old Soundblaster X-Fi in PCI-slot and I'm not planning to buy new one. Why should I? As a 24bit soundcard it still works fine and I have carried that thing over from my two previous computers. So I thought it was a driver issue, as usually. I mean, Creative have a track record making either shitty drivers or software. Or if you're lucky, you'll get both when you buy a new soundcard fom Creative and you have to wait for proper drivers to arrive. I tested every driver there was – for LAN, motherboard, graphics card and I noticed that even Creative managed to release new drivers for good old SB X-Fi in last year. So yeah, I tested everything and nothing worked. Even updating the BIOS didn't do anything. Same annoying clipping appeared.

I was getting a bit desperate and started looking for solution from the bottomless pit called Google. Hundreds of search results with similar problems and usually it was Realtek audiochip from motherboard giving the headache. That didn't help with my case. Search after search, I stumbled on a program called LatencyMon. It's a program that tells which process, driver etc. is causing this latency. Hooray, atleast we were on right path on this troubleshooting.

And it even suggested what was causing this. So with more trial and error approach, I changed some BIOS settings related to CPU power management. I mainly disabled "Enhanced Intel SpeedStep Technology" and then I went to Power Options in Windows 7 and selected "High Performance". That was it. Everything was back to normal. Also it doesn't hurt to set processor scheduling to "Background services" in system settings (Computer –> Properties –> Advanced system settings –> Performance –> Advance –> Select "Background services").

tldr; Just disable your power management from BIOS and OS and your audio stops clipping.

Addiktioni 51/14

Hecq: Night Falls (2008)

Hecq: Night FallsElämässäni oli yhdessä vaiheessa sellainen kahden viikon ajan jakso jonka aikana en kuunnellut muuta kuin ambientia koska pelkäsin että jokin muu musiikintyyli puskisi mieleni yli sellaisen itsensä kadottavan rajan josta ei välttämättä olisi paluuta. Tosiaan, Hecqin (a.k.a. Ben Lukas Boysen) viides kokopitkä Night Falls muuntautui yli neljä vuotta sitten miltei vahingossa yhdeksi tärkeimmäksi julkaisuksi elämässäni johon takerruin kun elämän pienet purot muuttuivatkin tulvaksi ja särkynyt mieli yritti löytää edes jonkinlaista pelastusrengasta ympärilleen. Siitä lähtien Night Falls on ollut meikäläisen toivelistalla kiistaton numero ykkönen ja olen aktiivisesti yrittänyt hakea tätä levyä kunnes se alkukuusta sitten viimeinkin löytyi eBayn kautta. Vieläpä huokeaan hintaan kun miettii miten vaikeata tätä fyysistä versiota on ollut saada käsiinsä. Minkä johdosta onkin jotenkin sellainen vahva kutina takaraivossa että tätä julkaisua ei ole painettu kuin muutama hassu sata kappaletta koska yleensä Hymen Records levy-yhtiön julkaisuja saa helposti käsiinsä vuosienkin jälkeen. Mutta mutta... Miten siis lähteä kuvaamaan Night Fallsia joka on itselleni sellainen harvinaisempi julkaisu jota osaa arvostaa kahden erilaisen henkilökohtaisen näkemyksen kautta vieläkin enemmän? Erinomaiseksi ambient-levyksi siitä löytyy monenlaista eri kerrosta joiden välillä rajat hämärtyvät taidokkaasti toisiinsa – alkaen spirituaalisuudesta kurkottaen houkuttelevasti koneiden minimalistisiin rajapintoihin ja unohtamatta tietenkään sitä miten hienovaraisen vaikuttavasti kokonaisuus leikittelee pimeän puolen parissa kuitenkaan kallistumatta liikaa sinne suuntaan. Night Falls on majesteettinen ja mielikuvituksellinen yhdistelmä teknologisuutta ja inhimillisyydestä kumpuaviin kiintymyksiin jota myös taidokkaasti vahvennetaan klassisten instrumenttien kautta vankempaa ääriviivoja ja näin ollen saaden myös filmaattisesti koskettavaa laaduntaetta. Yli tunnin mittaisena, Night Falls on kokonaisuudessaan niitä hienoimpia kokemuksia kun se lopulta vielä onnistuu huipentumaan albumin viimeistelevän yhdeksän minuuttisen "I Am You" kappaleen kautta jossa erityisesti tämä elokuvamainen atmosfääri on rakennettu silmällä pitäen tärkeimmäksi elementiksi luoden pisteen i:n päälle tunnelman saattajana. Jos mielipidettäni kysytään, Night Falls on Hecqin moniulotteisessa diskografiassaan hänen magnus opuksensa jota on vaikea lähteä ylittämään. Night Falls on luotu havannoimaan kuin myös kuuntelemaan syvällisemmin albumin tunneskaalaa mutta itselleni se on ennenkaikkea albumi jonne hetkellisesti kadotin itseni parantuakseni ja löytääkseni sisimmistäni sen kaivatun vastauksen. Night Falls on albumi jota en ikinä tule unohtamaan ja mitä se on tehnyt minun hyväkseni.

Addiktioni 45/14

Swarm Intelligence: Faction (2014)

Swarm Intelligence: FactionFactionin matalalta luotaavaan jyrinän peittäessään dominoivasti kaiken muun ääneen alleensa ties kuinka monetta kertaa putkeen, sitä on vaan pakko nostaa hattua Ad Noiseamille sen kunniaksi että kyseinen levymerkki on jälleen kerran onnistunut julkaisemaan albumin jota voisi yksinkertaisuudessaan luonnehtia innovatiiviseksi ja massiiviseksi matkaksi äänen häikäilettömään puristukseen. Simon Hayesin a.k.a. Swarm Intelligencen Faction on siis näitä julkaisuja johon eri genrien puhtaat luonteenpiirteet eivät saa kunnon jalansijaa alleensa vaan kaikki sisäänsä haalitut ainekset sekoittuvat yhtenäiseksi sotkuksi mutta juurikin tuossa epäjärjestelmällisen kaaoksen ytimessä on suorastaan käsinkosketeltavan mahtavaa tuntea kuinka kaikki pienetkin kierot päähänpistokset ja värähtelevät mutaatiot tanssahtelevat hitaasti yhden ideologiaan äärellä jossa yhdistellään dubsteppia, industrialia ja rytmistä metelöintiä äärimmäisesti uudelleen vasaroimisen kautta. Raskaasti eteenpäin vyöryvä massa hukuttaa kaiken alleensa että jollain tasolla sitä vaistomaisesti antautuu Richard Devinen kaltaiseen ajan ja tilan kadotukseen mutta huomattavasti virtaviivaisempana muotona jossa kaikki ylimääräiset häiriötekijät ovat karsittu kokonaan pois. Tuloksena on siis peräänantamaton, itseään tiedostava ja replikoimaton tutkimusmatka äänen tummiin, särkymättömiin sävyihin jotka työstävät tottuneita ajatuksia ja aihioita uusiin muotoihin. Näin ollen, industrial-genre; ottakaa opiksi. Aina kaiken ei tarvitse olla itseään toistavaa ja samaisella paukkeella eteneviä kopioita. Joskus toivottuun lopputulokseen pääsee myös hidastamalla biittipolitiikkaa ja antaa tunnelman itsensä rakentaa raskaat elementit itseensä.

Underworld: Dark & Long (6 Music Live October 2014)

Addiktioni 43/14

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition) (2014)

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition)Nuoruutensa 90-luvulla elänyt on saattanut havahtua nyt sellaiseen tilanteeseen että monet klassikon leiman saaneet levyt ovat saamassa 20-vuotisen kunniaksi ties minkälaista erikoispainosta ja Underworld aloittaa heidän uusintakierroksen kolmannellaan julkaisullaan Dubnobasswithmyheadman. Underworld on muutenkin erinomainen malliesimerkki siitä miten ura voi lähteä nousujohteiseen kiitolinjaan musiikillisesti toteutetun suunnanmuutoksen myötä ja vieläpä oikealla hetkellä kun brittein saarella elektroninen musiikki alkoi elää uudenlaista kukoistuksen aikaa. On vuosi 1991 ja Karl Hyden ja Rick Smithin kasari-taiderock/synthpop versio Underworldista oli siis kulkenut päätepisteesen edellisenä vuotena ja nyt heidän mukaansa lyöttäytyi Darren Emerson joka on myöskin hieman ironisella tavalla osoittautunut 2000-luvusta eteenpäin että kuinka iso osa Underworldin soundin uudelleen rakentamisessa hän todellisuudessa oli. Underworldin nykykunnosta albumi-rintamalla löytyy varmaan monta eriävää mielipidettä mutta heidän suunnanmuutoksen myötä tehdyt kaksi ensimmäistä julkaisua ovat edelleenkin heidän uransa huippuhetkiä ja Dubnobasswithmyheadmanin uusintajulkaisu kristallin kirkkaan remasteroidun soundin myötä muistuttaa erinomaisesti siitä. Vuonna 1993 julkaistun Dubnobasswithmyheadmanin teknillisesti synkkämielinen ja ailahteleva matka joka sijoittunee technon ja progressiivisesti kehittyvän kaavan välimaastoon josta kerroksittain alkaa kuoriutumaan tunnelmallisesti ja energisesti irtiottavia harppauksia hypnoottisuuden piirteisiin joita täydennetään runollisesti koostettujen lyriikoiden kautta. Viidelle CD:lle levittäytyvä Super Deluxe Edition albumista on siitä myös mahtava paketti että se haalii sisäänsä melkein kaikki tärkeimmät miksaukset sekä b-puolet singleistä vuoteen 1994 asti ja muutenkin Underworldin 90-luvun tuontantoa saa kiittää siitä että he tekivät itse monenlaisia versioita biiseistään ja yksi CD:stä on hyvitetty DAT-nauhojen ja tietokoneiden kätköistä kaivettujen ennenjulkaisemattoman materiaalin suhteen antaen samalla suurenmoisia kuin myös odottamattomia luonteenpiirteitä sille miten paljon biisit ovat kehittyneet ajan kanssa. Sitä saattaa yllättäen esim. löytää ne pienen pienet nyanssit josta "Cowgirl" löysi ikonisesti itseään toistavasti replikoivan lopullisessaan muodossaan tai miten kappaleet toimivat myös huomattavammin riisutummin. On sanomattakin selvää että Dubnobasswithmyheadman on jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävälle yksi niistä julkaisuista joka on pakko löytyä levyhyllystään/digitaalisesta jukeboksistaan jossain muodossa tai sitten se täydellinen alkupiste jos haluaa lähteä tutustumaan tähän yhtyeeseen. Mutta paras on kuitenkin vasta edessä. Nimittäin tämä Super Deluxe Edition ylitti meikäläisen suhteen kaiken odotuksen joten jään kielipitkällä odottamaan mitä kaikkea ennenjulkaisemattomia helmiä he löytävät Second Toughest In The Infants albumin uudelleenjulkaisua varten. Sitä odotellessa.

Addiktioni 39/14

Aphex Twin: Syro (2014)

Aphex Twin: SyroJaahas, siitä on tosiaan kulunut kolmetoista pitkää vuotta kun Richard D. James julkaisi edellisen kerran albumin ja joka oli vielä tuplana tarjoiltu, Drukqs. Onhan se kieltämättä aina pienimuotoisen juhlan paikka kun yksi elektronisen musiikin uraa-uurtavista tuottajista pistää uutta musiikkia ulos ja kahdeksan vuotta on vierähtänyt miehen ryöppymäisesti putkahtaneesta Analord 12" vinyyli-sarjasta joka sitten lopulta huipentui kokoelmaksi purkitetuksi muottiin nimeltään Chosen Lords. Kuluneella kesällä nettiin pulpahti ennenjulkaisematon Caustic Window albumi jolla näytti olevan jonkinmoinen rooli miehen aktivoitumisessa uuden musiikin julkaisemisen saralla. Kyllähän minä itsekin odotin kielipitkällä että mitä sieltä mahtaa tällä kertaa tulla ulos mutta se hypetyksen määrä mitä pelkästään albumin julistus sai aikaan oli aivan uskomatonta – melkein kuin messiaalinen paluu takaisin elävien kirjoihin vuosien hiljaisuuden jälkeen. Julkaisupäivästä lähtien mielipiteet ovat jakautuneet selkeästi kahteen leiriin – jaksetaan kehua vuolaasti ja kyyneleet poskilla valuen että miten Syro on miehen uran paras julkaisu ja sitten toisessa ääripäässä naureskellaan että Aphex Twinilla taitaa olla rahat loppu kun näin geneeristä materiaalia kehtaa pistää ulos. Ei sitä voi mitenkään kieltää etteikö Syro ole jännityksen ja adrenaliinin säväyttämä matka tuttuihin tekniikkoihin joihin moni ei pysty replikoimaan kuulostamatta suoralta kopiolta sekä nostalgiaa herättävää elämystä täynnä jossa yhdistyvät 90-luvun kokeilunhakuisuus, Analordin pörisevät happohyppelyt sekä Drukqsin ajan- ja paikantajun seisauttava ja miltei käsinkosketeltava pianotyö. Niin... Syro ei juurikaan ole mitenkään mieltäräjäyttävä kokemus uudella tavalla esitettyihin käsitteisiin mutta ei tässä myöskään kaivella tynnyrin pohjalta viimeisiä rippeitä. Tästä yli tunnin pituisesta näytteille panosta löytyy Aphex Twinin signeerauksin leimatut ohjelmoinnit biittikikkailussa ja kuuntelijaa muistutellaan vuolaasti analogisuuden kautta miksi hän on edelleenkin niin kova luu elektronisen musiikin piireissä. Itseasiassa tuntuu kuin tässä vasta lämmiteltäisiin koneita ja valmistaudutaan repimään muistipankkeja ja rajapintoja viimeiseen säröön asti.

Addiktioni 36/14, Part 2

Broken Note: Terminal Static (2009)

Broken Note: Terminal StaticAd Noiseam jatkaa voitokkaalla linjalla sillä Terminal Static on kolmas dubstep-julkaisu kyseisellä levymerkillä joka saa meikäläiseltä päätä nyökyttävän hyväksynnän. Ja se syy miksi tämä julkaisu toimii niin tautisen tehokkaasti johtuu siitä että Broken Note on alusta lähtien lähtenyt puskemaan tyystin omalla painollaan, ottanut samalla myös paljon raskaita vaikutteita dubista mukaansa ja muutenkin mahtipontisesti ja vääristävästi vyöryvää äänimaailmaa on lähdetty rakentamaan astetta painostavammaksi eli jo pelkästään matalien äänitaajuuksien suhteen nyt puhutaan purukaluston paikkauksia irroittavaa ja huonekaluja paikoiltaan tärisyttävää kovuuttaa tyyliin Scorn mutta biitti per minuutti politiikassa ollaan tietenkin tyystin toisenlaisessa kategoriassa. Toisin sanoen näistä biiseistä löytyy massiivisella ryminällä sitä kauan kaivattua munaa eikä olla sorruttu kopioimaan dubstepin väsymyksiin käytettyjä kaupallisia gimmickejä minkä johdosta Terminal Static kuulostaa tarkasti harkitulta ja suunnitelmallisesti toteutetulta suoritukselta purkaa ja rakentaa dubstepin perustukset täysin uusiksi ja lätkäisemällä omat tavaramerkit päälle. Terminal Static ei kuitenkaan ole läpeensä dubstepia pommittavaa materiaalia ja sitä kompensoivat rumpu-basso paalujunttausta esimerkillisesti iskostavat "Meltdown ja "Pyrotek" sekä "The Fury" joka on nimensä mukaan täynnä puhdasta raivoa ja konekiväärimäistä tulisuutta mikä lopulta onnistuu nostaamaan itsensä yhdeksi henk.kohtaiseksi suosikiksi tässä genressä. Mikä on jo itsessään hatun noston arvoinen suoritus, varsinkin kun miettii mitä drum and bass genrelle on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana ja minkälaisissa aallonpohjassa se edelleenkin pahimmillaan kahlaa. Loppukaneettina voisi sanoa sen että vaikka Terminal Static kerää neljä kahdentoista tuuman vinyylijulkaisua ja ynnää kolme uudelleenmiksausta saman katon alle, tuloksena on suorastaan toisiinsa hitsaantuva yhtenäisyys antaen ennenkaikkea dubstepille hiotun kasvojenkohotuksen jossa intensiivisyys on mukana uudella kerroinluvulla.

Addiktioni 36/14

Bitcrush: Collapse (2012)

Bitcrush: CollapseMinimaaliselta vaikuttava ja mustempaan spektriin siroteltu kansitaide sekä kannessa ensimmäisenä esiin nouseva sana suorastaan maalailee ennakkoon Bitcrushin (a.k.a. Mike Cadoo) kuudennen studio-albumin sisältämä teemaa. Kahdeksan vuoden aikana, evoluutiomainen matka musiikissa tämän monikerin alla on tuonut taidokkaasti alkupään iDM tarjonnassa seikkailevaa elämystä josta se on hiljalleen lähtenyt oikeiden instrumenttia kautta vyörymään kohti raskaampia vesiä kannattelevampaan muotoon. Collapse jatkaa ansiokkaasti tällä tiellä ja polkaisee itsensä kahden minuutin jälkeen todellisuudessa kunnolla käyntiin ja albumin raskassoutuisesti räiskyvässä post-rockissa kaiherteleva äänimaailma ottaa ympäristönsä jämerästi haltuunsa jossa kitarat tempoilevat ja pompottelevat liitävän mahtipontisesti ja luovat tunneskaalaltaan ehdottomasti Bitcrushin parhaimmasta päästä olevaa materiaalia. Tiukasti otteessaan ja jokaisessa elektronisesti tuotetussa hiljaisemmassakin hetkessään tutkisteleva albumi osaa yltiöpäisesti täyttää jokaisen pienen nyanssin ja huokosen rakentaen melankolisesti kaikuvan tilan kunnes taas lähdetään syöksyvän päättävästi tutkimaan tyhjyyden syvempiä salaisuuksia isompaa jyskettä tuottavan kaaoksen kera. On siis suorastaan helpottavaa löytää albumin päätteeksi itsensä sellaisesta olotilasta jossa tietty artisti on saavuttanut henkilökohtaisesti toivotun pisteen. Tarkoitan tuolla toteamuksella että Collapse on juurikin sen sortin julkaisu jota itse odotin In Distancen jälkeen. Energinen, miltei anteeksiantamattoman graniitin kova mutta kuitenkin tunnetta täynnä oleva josta erityisesti huokuu elämästä kumpuavat haavoittavuudet. Julkaisu on siis lunastanut kaikki odotukset ja täydellisesti 50 minuuttiin käärittynä Collapse on yksinkertaisesti todettuna Mike Cadoon yksi huikeimmista suorituksista eläväisemmän musiikin saralla.

Addiktioni 25/14

Venetian Snares: My Love Is A Bulldozer (2014)

Venetian Snares: My Love Is A BulldozerParasta mennä lyhykäisyydessään suoraan itse asiaan. My Love Is A Bulldozer on hit-and-miss osastoa kuten neljä vuotta aiemmin julkaistu My So-Called Life. Albumin aloittava "10th Circle Of Winnipeg" lupailee vähän liiankin paljon jazziin nojautuvalla rytmisellä ohjelmoinnilla josta edelleenkiin kielii millä osa-alueella hän on yhä parhaimmillaan sekä junnaavasti runttaavalla amen breakilla mutta sen jälkeen albumin todellinen luonne jyräytyy raa'asti päin näköä. Vanhojen ideoiden kierrätystä eli Rossz Csillag Alatt Születettin jousien kautta rakennetun äänimaailman pohjalta kaivellaan vielä kerran kylmentyneet jämät sen kummemmin luomatta mitään uutta. Leikkaa-liimaa asennetta siis pahimmillaan jota täydentää tuhatta ja sataa iskostuvat breakcore/jungle rumpupolitiikka joka on koettu aiemmilla julkaisuilla miltei yksi yhteen. Siihen kun vielä yhdistetään herra Funkin ponnettomalta kuulostavat vokaalit ja absurdisuuteen dipatut ballaadimaiset lyriikat, tuloksena on kulmakarvoja nostattava ja suunpieliä alaspäin hiljalleen upottava tuntemus. Toki My Love Is A Bulldozer osaa tökätä kepin pinnojen väliin hetkittäin josta pelkästään flamengo-kitaralla maalaileva "8AM Union Station" heittää miehen musiikin rohkeasti tyystin uuteen genreen sekä "Too Far Across" jossa karheasti väreilevät vokaalit toimivat kerrankin akustisen taustan kanssa yksi yhteen. Taidan jälleen toistaa itseäni kun totean että kannattaa mielummin panostaa miehen tärkeämpiin julkaisuihin koska tämä albumi antaa liiankin vääristyneen kuvan miehen musiikista ja on epätasaisuudessaan jopa hullunkurinen joka lähenee metatasoa. Yksi lisäpiste naurettavasta kansitaiteesta.

Lifeforms turns 20

Tässä alkaa olla taas tulla vastaan monia sellaisia hetkiä kun legendaariset albumit konemusiikin piireissä saa 20 vuoden leiman ylleensä. Mukaan lukien The Future Sound Of Londonin toinen täyspitkä, "Lifeforms".
We haven't really put an album out, I mean it's quite dramatic really, we put an album out in 97, and although we've done Environments albums on our own label, they're still very much based around finding some of our old music and maybe enhancing it. The interesting thing with that is we did one of the singles with Liz Fraser of the Cocteau Twins, and at that particular point in time I was, we were, seriously up against the limitations of where we were with the technology and Liz Fraser bought the whole thing collapsing down because she gave us like two hours of vocals and we couldn't handle them, because we had, although we had seven samplers, it was all about snippets, so if somebody forms a vocal that's great for a minute and a half and then not good for a bit, in other words, big chunks of samples. How do you do it in like 91-92, it's very difficult. So basically we never, we didn't feel we got that track right. So for the 20 year anniversary we are, we've got a Lifeforms with Liz Fraser that's amazing, I mean we've worked on it for like four/five years because I love Liz Fraser and for me I've always carried the kind of sadness of never really fulfilling the potential of us with Liz Fraser, you know.

» The FSOL Message Board

Oyaarss: Salvatore



Oyaarss lupailee taas hyvää karhealla äänimaailmallaan.

Addiktioni 16/14

Mr Velcro Fastener: Telemacho (10th Anniversary Edition) (2007)

Mr Velcro Fastener: Telemacho (10th Anniversary Edition)Vuonna 2006 julkaistu Mr Velcro Fastenerin (Tatu Metsätähti ja Tatu Peltonen) neljäs täyspitkä Telemacho taidetaan päällimmäisenä muistaa harvinaisen rumasta kansitaiteesta jossa oli valkoiseen taustaan lätkäisty logo, tussilla töhertelyä sekä leikkaa ja liimaa kuvia. Albumi kuitenkin sai puolitoista vuotta myöhemmin kansitaidetta myöten uudelleenpaketoinnin jota myös täydensi alunperin vinyylinä julkaistua harvinaisempaa materiaalia toiselle CD:lle kasattuna. Hiljattain sain tämän uudelleenjulkaisun käsiini joten on kaivatun revanssin paikka. Täytyy myöntää että jos tämän suomalaisen electro-duon materiaalia lähden kuuntelemaan, yleensä hakeudun heidän toisen albuminsa (Otherside) äärelle ja jollain tavalla Telemacho on miltei puolivahingossa ja ajan saatossa kadonnut musiikkikirjastoni kansioiden syövereihin ja levyhyllyjeni arkistoon keräämään pölyä. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä mutta Telemacho ei ole ihan niin särmikäs kokemus kuin alunperin muistinkaan eli on kokonaisuutena hieman epätasaisempi verrattuna heidän edellisiin töihinsä, johtuen myöskin siitä että kovimmat paukut isketään jo heti alkumetreillä. Kutkuttavasti houkuttelevan melodisen intron myötä albumin kakkosraita "The Flock" lähtee käyntiin jytisevästi sarjatulta laukovan bassorummun saattelemana jota täydentävät pahansuopaisen ärhäkkäästi sylkevät lyriikat. Tällaista se TR-808 rumpukoneen siivittämä ja syntikoiden kautta pulssahtelevasti sykkivä electro on parhaimmillaan. Take-no-prisoners tyylistä asennetta jossa annetaan koneiden heijastaa hohtavasti valaisevan sielukkuutensa. Telemacho soljuu kuitenkin lennokkaasti eteenpäin tarjoillen silloin tällöin korvia höröttäviä ja niskakarvoja nostattavia hetkiä, kuten esim. albumin nimeä kantavassa kappaleessa jossa jälleen nousee esiin sellainen rynkyttävästi etenevä lataus ja toisessa ääripäässä mutkat suoriksi vetävä tuotanto-politiikka aiheuttaa kihelmöintiä turtumisesta. Mutta mutta... Telemachosta kuitenkin loppujen lopuksi löytyy kaikki ne analogisesti hohkaavat elementit mitä vaaditaan vanhan kunnon electron purkittamiseen sekä paukuttamiseen ja onhan albumi muutenkin jälleen hyvä muistutus miten täältä kotosuomestakin löytyy lahjakkaita tuottajia tämän genren sisältä. Telemachon kuuntelusta tuli myös sellainen palava kaipaus seuraavaa täyspitkää kohtaan, onhan siitä taas pitkä tovi vierähtänyt heidän edellisestä julkaisusta.